III.
Hyacintti.
Kukilla on usein kumma näkö ja merkillinen muoto, joka muistuttaa mikä mistäkin meidän ihmis-maailmaan kuuluvasta esineestä. Monta kertaa olet sinä maasta koettanut saada sen juuren, joka kuvaa "neitsy Maarian kättä" ja olet kummastellut sen säännöllistä käsi-rakennusta; "Kristuksen kyyneleitä" on sulla kamarissasi kukkiesi joukossa; ja sitä talonpojan-taloa tuskin lienee kotiseuduillasi, jolla ei olisi "Aaronin parta" rippumassa akkunan keskipielestä.
Niinpä näkyy myöskin useain kukkain lehdissä monenlaisia kuvia ja piirroksia, milloin selvempiä, milloin tummempia. Kuinka monta kertaa me esimerkiksi olemme koettaneet selittää hieroglyfit keto-orvokkien kukissa sinun kukka-parterrissasi. Tämmöisiä kuvakirjaimia löytyy myöskin Hyacintti-kukassa.
Tahdotko hyacintin historiata kuulla?
* * * * *
Hyakinto oli eräs nuorukainen Amyklossa. Hän oli niin erinomaisen kaunis, ettei ainoastaan ihmiset häntä ihailleet, vaan myöskin ijankaikkiset korkeat jumalatkin. Apolloni, runouden ja laulun jumala, ihastui hänkin ylen määrin Hyakinton kauneuteen.
Saadaksensa pitää kanssakäymistä hänen kanssansa, muuttihe päivänjumala ihmiseksi ja astui alas maan päälle Hyakinton luokse. He huvittelivat itseänsä nyt, ihmiseksi muuttunut Apolloni ja Hyakinto, diskos-heitolla, joka Kreikkalaisille oli varsin mieluinen huvitus, sillä siihen tarvittiin sekä voimaa että notkeutta. Diskos oli metallinen kiekka, jota koetettiin heittää mitä kaukaisimmaksi eteenpäin ennenkuin se maahan koski. Mihin se sitten alas putosi, siihen pantiin merkki.
Mutta pohjantuulen jumala, tuo tuima ja ilkeä Boreas, näki kateudella, miten molempain nuorukaisten keskinäinen ystävyys yhä enemmin karttui. Hänkin oli näet ihastunut Hyakintoon ja halusi hänen ystävyyteensä päästä. Mutta kun ei nähnyt voivansa kilpailla hänen suosiosta jalon päivänjumalan kanssa, rupesi hän Apollonia kadehtimaan. Hän ei kärsinyt sitä, että toinen jumala, kuka hyvänsä, paremmin kuin hän saavutti ihmisten luottamusta. Eikö ollut hän, Boreas, yhtä hyvin jumala kuin Apollonikin, jos ei kylläkään niin korkea. Hän siis mietti kostoa. Ja kun hän ei uskaltanut eikä liioin voinutkaan kostaa mahtavalle Apollonille, niin hän päätti kostaa viattomalle Hyakintolle.
Mutta kun jumala kostaa, niin kostaa hän ankarasti. Koko nuorukaisten keskinäinen olo oli tykkänään keskeytettävä.
Kerran olivat taas Apolloni ja Hyakinto yhdessä. Niinkuin ennenkin huvittelivat he itseänsä diskos-heitolla. Suloinen Hyakinto oli käynyt kahta suloisemmaksi siitä verevästä elosta, jonka liikunto sai aikaan, kun hän diskos-heittoa harrasti. Hyakinto oli vuorostansa vasta juuri diskonsa heittänyt, ja nyt oli Apollonin vuoro. Nähdäksensä kuinka kauas Apollonin diskos-kiekka lentäisi Hyakinto asettui kappaleen matkan eteenpäin, vähän syrjälle sitä rataa, mitä diskos-kiekan oli kulkeminen.
Vaan nytpä odottikin kadehtivan jumalan toimittama tuho.
Diskosheitto-rata kulki idästä länteen, ja eteläpuolelle tätä rataa oli Hyakinto asettaunut, kehoittaen jumalallista toveriansa heittämään hänen vuoronsa. Saadaksensa hyvän vauhdin heilutti Apolloni nyt diskos-kiekkaa pontevasti edes takasin ilmassa, teki ankaran ponnistuksen, ja kas! nyt lensi kiekka nuolena hänen kädestänsä.
Vaan nyt oli myös Boreas valpeellansa. Äkkiä vinkui tuima vihuri pohjoisesta, tarttui rientävään metallikiekkaan kiini ja johti sen määrätystä radasta pois suorastaan Hyakinton päätä kohden. Se sattui kannallansa Hyakintoa otsakulmaan. Punanen verivirta purskahti haavasta. Hyakinto kaatui taapäin maahan — ja melkein samassa silmänräpäyksessä seurasi kuolema. Boreas läksi kiiruusti pakoon.
Ääretön oli Apollonin tuska ja epätoivo. Hän lankesi kuolleen nuorukaisen viereen, syleili häntä ja itki kuin ihminen.
Vaan ei mikään enään voinut kuollutta eloon herättää.
Ja kun Apolloni ei voinut herättää kuollutta ihmiseksi, tahtoi hän kuitenkin luoda hänet semmoiseksi elolliseksi esineeksi, joka hänen ystävyydestään muistuttaisi. Hän muutti sentähden kuolleen ruumiin kukaksi, jonka hän pani kasvamaan siihen paikkaan, mihin rakastettu nuorukainen oli kaatunut. Ja tämän kukan lehtiin kirjoitti hän verellä Ai, Ay, 'Y, joka merkitsisi hänen murhettansa ja kaipaustansa. Ja sentähden havaitaan vieläkin näitä piirroksia sen kukan kupulehdissä, joka kantaa Hyakinton nimen: Hyacintti[1].
[1] Delphinium Ajacis, Linn.
Mutta jälkeen jätetyt sukulaiset ja ystävät surivat hartaasti Hyakinton kuolemaa, ja hänen muistoksi sääsivät hänen maakuntalaisensa juhlan, jonka kutsuivat "Hyakintia". Tämä juhla oli vietettävä kolme päivää perätysten, pisimpinä päivinä Hekatombeionin kuukaudessa. Ensimäinen päivä oli murheelle vihitty. Neitsyet eivät silloin saaneet kantaa seppeleitä päässänsä, iloiset kiitoslaulut ja paianit olivat kielletyt, pitoja ei saatu pitää, eipä edes muuta ravintoa nautita kuin imelöitä kakkuja; kuolon-uhria toimitettiin manalan jumaloille. Toinen päivä oli Apollonille vihitty. Silloin oli juhlallinen ilo ja riemu. Kaikki nyt itsensä seppelöitsivät efeulla eli muuratilla; ylistyslauluja ja paiania veisattiin; laulukuntia kulki ympäri kaupunkia laulaen ja tanssien; huilut ja kitarat soivat; immet kulkivat pitkin katuja kauniisti koristetuissa vaunuissa; nuorukaiset pitivät hevosilla taisteluleikkejä Hyakinton kunniaksi; silloin heitettiin diskoskiekkaa, harjoitettiin kilpajuoksua täysissä aseissa y. m.
Ja niin pyhänä pidettiin tämä juhla, ettei kukaan saanut siitä poissa olla. Jos sattui sota olemaan silloin, kun tämä juhla oli vietettävänä, niin tehtiin joko rauhaa tahi aseiden seisahdusta vihollisen kanssa, jotta saatettaisiin niinkuin sopi viettää juhlaa kauniin Hyakinton muistoksi.