XIII.
Kaarne ja Vares.
Kaikkiin tässä maailmassa on joku syy, ja niin on myös korpin mustuuden laita.
Eräänä päivänä kun kävelimme syrjätietä tuon jylhän, mustan hongiston läpitse, jossa ikuinen tummuus ja viileys vallitsee, hämmästyimme yht'äkkiä moniäänisestä kimeästä kirkunasta, joka kuului päämme päältä. Kun katsahdimme ylös siitä kapeasta aukosta, minkä tien ohessa seisovat korkeat hongat jättivät väliinsä, huomasimme metelin alkuperän. Korkealla ilmassa näkyi suuri joukko pikkulintuja, jotka huikeasti huutaen ajoivat erästä korppia. Siinä oli pääskysiä, peippoja, keltasirkkuja, västäräkkejä, jopa huikentelevia kivitaskujakin. Ne lensivät sikin sokin korpin ympäri, nykäisivät hänestä höyheniä, ja kaikki ne kimeästi kirkuivat.
Korppi rukka oli hyvin hämillänsä. Ei tietänyt juuri mitä tehdä. Sekin puolestaan enensi hälinää, välistä alakuloisena roikkuen, välistä vihaisena rähisten. Koetti vaan miten nopeimmiten pötkiä pakoon. Mutta pienet linnut pysyivät hänen rinnallaan ja kiukkuisimmat kaikista olivat nuo kauniit pääskyt, nopsasiivet.
Sinun kävi korppi raukkaa sääliksi ja sinä milt'et vähän suuttunutkin noihin pääsky-kultiin, joista muutoin niin paljon pidät. Ne olivat sinusta häijyt tuota yksinäistä lintu-parkaa vastaan. Mitä oli se siis heille tehnyt, että ne hänen suhteensa näin pahoin menettelivät? Ja ihmisetkin, eikö nekin tee vääryyttä korppia vastaan, kun he sitä niin inhoavat? Mitäpä pahaa se siis on tehnyt?
Korpin historia on varsin merkillinen. Minä kerron sen sulle. Päätä sitten, Suleima, onko syytä mielipahaan korppia vastaan.
* * * * *
Ennen muinoin oli korppi eli kaarne — joksi sitä myös nimitetään — ihan lumivalkea. Sen höyhenet loistivat hopeaisena. Se oli yhtä valkoinen kuin valkoisin kyyhkynen ja sen loistava höyhenpuku kilpaili valkeudessa aaltoja rakastavan joutsenen hopeapuvun kanssa. Tästäpä kaarne olikin kaikkien mieleen, ja erittäinkin suosi sitä jumaloista Hyperionin valoa-säteilevä poika, Foibo Apolloni, jonka varsinaiseksi mielilinnuksi se tuli.
Tämä iloa tuottava onni ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Se oli epä-aikainen uutteruus ja sopimaton puheliaisuus, joka oli syynä korpin onnettomuuteen.
Tämmöistä tietää tästä tarina:
Koko Haimonian maassa ei ollut yhtään kauniimpata impeä, kuin Koronis
Larissan kaupungista.
Tämän erinomaisen kauneuden näki päivän jumala, Apolloni, joka loistavissa vaunuissaan kulki taivaankantta, jaellen valoa ja lämmintä maan lapsille — ja rakastui häneen. Ja Koronis puolestansa, miten olisi hän voinut olla laulun ja runouden suloista jumalaa rakastamatta?
Ja aika meni onnellista menoansa.
Mutta Koronis oli maan lapsi, eikä ymmärtänyt sitä autuutta, minkä korkeain jumalain lempi tuottaa ihmisille. Niinpä sattui myös, että hän lupasi rakkautensa kauno-kiharaiselle nuorukaiselle, jonka nimi oli Iskhys ja joka oli maan lapsi niinkuin hänkin, vieläpä samasta maakunnastakin.
Kerta kun päivän jumala oli taivaallisen ratansa päättänyt ja hänen tuliset hevosensa jo olivat yömajaan viedyt, tapasivat Koronis ja Iskhys toisiansa taas, niinkuin heidän tapansa oli.
Tämän näki kaarne, Apollonin lintu, valkohöyhen. Vaikka varsin kaunis, sillä se hohti kuin hopea, se kuitenkin pahaksi onneksi oli sangen kielevä lintu.
Nyt on kielevyys juuri semmoinen, että se tekee omistajansa suorastaan kipeäksi, ellei tämä saa pitkin maailmaa hölpötellä kaikki mitä suinkin luulee tietävänsä. Tämmöinen puheenhimoinen kielikello nyt kaarnekin oli. Se oli nähnyt jotain uutta; eikö sitä siis täytynyt kertoa! Eikö ollut hän nähnyt Koronista yhdessä Iskhyyn kanssa! Malttiko hän olla tätä Apollonille kertomatta? — Ei millään muotoa. Asia oli heti kerrottava, heti paikalla.
Ja mitä hän näin tuumaili, sen hän heti panikin toimeen. Yks kaks, niin hän jo läksi matkalleen.
Tiellä tapasi häntä tuttu vares. "Minnekkäs matka pitää, jos saa luvan kysyä?" kysähti tämä, joka lörpötteli yhtä mielellään kuin suinkin kaarne.
Kaarne nyt selittämään koko matkansa aikomusta.
"Mieletön on sinun matkasi", sanoi tämän kuultuansa vares, "tottele minua ja käännä pois kotiin. Sillä tiedä, kukaan ei tahdo kuulla tämmöistä ikävää sanomaa. Aivan samallainen onnettoman tiedon antaminen se minullekin tuhon toi. Käännä pois!"
Varoittaaksensa kaarnetta rupesi vares nyt laveasti juttelemaan elämäkertaansa:
Vares kertoo korpille elämänvaiheensa.
"Älä suinkaan minua ylenkatso, vaikka ma nyt olen vares vaan! Tiedä, minä olen parempikin ollut! Ja että minä nyt olen mikä olen, niin, siihen on ainoastaan liiallinen uskollisuus syynä. Kuule:
Alkuani olin minä kuninkaallinen neitsyt, ja minun isäni oli mainio Koroney, Fokiin kuningas. Tunnettuja ma puhun. Ja että taivaalliset olivat minun varustaneet erinomaisella kauneudella, sitä en kehtaisi itse mainitakkaan, ellei juuri tämä minun kaunis muotoni olisi minua onnettomaksi tehnyt.
Isäni huoneessa kävi kosijoita monta. Vaan minä hempukka en niistä huolinut. Sydämmeni oli vielä aivan vapaa, kun mulle tuho tuli.
Kävellessäni, kuten tapani oli, avarata meren rantaa, näki minun meren mahtava jumala, Poseidoni, ja rakastui heti. Häneltä ei suinkaan puuttunut rukouksia eikä imartelevia puheita. Vaan minä jäin kylmäksi kuin jäinkin. Kun Poseidoni näki, ettei sanat mitäkään auttaneet, ryhtyi hän väkivaltaa koettamaan. Minä nopeilla askelilla pakoon.
Mutta meren rannan pehmeä hiekka hidastutti askeleitani, ja Poseidoni oli minun saavuttamaisillaan. Minä hädissäni silloin rukoilin taivaan jumalilta apua. Ja Pallas, itse taivaallinen neitsyt, tuli neitsyttä auttamaan ja muutti minun kauniiksi linnuksi, ja otti minun läheisyyteensä olemaan hänen varsinaisena mielilintunaan.
Näin olin siis linnuksi tullut. Mutta minun asemani oli onnellinen Pallaan erityisessä suosiossa. Minä olinkin hänen ja muiden mieleen, ja minä olin yhtä hyvä tuttu Pallaalle kuin sinä nyt Apollonille.
Mutta kuules nyt miten minä onneni menetin.
Kerran antoi korkea suojelus-jumalattareni erään, Aktaionin viiniköynnöksistä tehdyn, suljetun kopan vartioittavaksi Kekropin mainioille tyttärille sillä nimenomaisella käskyllä, etteivät millään muotoa saisi koppaa avata eikä sen salaisuutta tutkia. Minä, joka sen salaisuuden hyvin jo silloin tunsin, voin sulle mainita, että koppaan oli kätketty Pallas-Athenan kuuluisalle kaupungille aiottu kuninkaan alku.
Minä, joka itse olin ennen ollut nainen, kävin uteliaaksi näkemään, mitenkä nämä naiset voisivat tämmöistä koetusta kestää, ja kätkeysin jalavan tuuheisin lehtiin, odottaen, mitä tuosta tulisi.
Kaksi näistä Kekropin neidoista, nimittäin Pandroso ja Herse, pysyivät suureksi ihmeekseni kauan aikaa uskollisina. Mutta niinpä ei kolmas, Aglauro, jonka onnistui houkutella siskonsa katsomaan ja joka itse avasi kopan kantta. Sisaret nyt näkivät, mitä koppa sisälsi.
Minä kun tämän huomasin, heti lentää riensin hallitsijattareni luokse ilmoittamaan, etteivät neidot olleetkaan käskyä noudattaneet, vaan avanneet kopan.
Minä odotin suurta palkintoa tästä uutteruudestani, taikka ainakin erinomaista kiitollisuutta. Vaan kuinkapa hämmästyin, kun jumalatar, vihastuneena pahasta sanomastani, paikalla ajoi minun pois luotansa, kielsi mun vasta olemasta hänen läheisyydessään, pani minun virastani pois, jopa — katkerin kaikesta — otti minun sijaani mielilinnuksensa tuon ilkeän yöhaukan, Nyktimenen.
Näin palkittiin minun uutteruuteni. Olkoon kova kohtaloni muille varoitukseksi".
* * * * *
Kaarne, kuultuansa nämät entisen Koroney-lapsen sanat, ei ottanut ensinkään niistä mitään neuvoa, närkästyi päin vastoin silmittömäksi ja huusi: "Semmoiset pahat, joita mulle ennustelet, tulkoot oman pääsi päälle! minä puolestani ylenkatson sinua ja sinun varoituksiasi!"
Näin huutaen kaarne jatkoi matkaansa ja kiiruhti ilmoittamaan Apollonille, mitä hän tiesi. Ja kun hän perille tuli, niin heti kertoi kerrottavansa.
Hirmuisesti suuttui valoisa jumala tätä kuullessaan. Seppele, joka koristi hänen päätänsä, luiskahti alas ohimoilta, kultainen lyyry putosi maahan, hänen muotonsa muuttui. Vihan vimmassa hän sieppasi vierestänsä peljättävän hopeajoutsensa, asetti siihen pitkältä sattuvan nuolen, ja tähtäsi suorastaan lemmittyä neitsyttä vastaan. Nuoli lensi suhisten ilman halki ja samassa tuokiossa vaipui Koronis maahan, povi nuolen lävistämänä. Hienoilla käsillänsä neito koetti vetää nuolta haavasta, mutta veri purskahti ulos tehden hellänpunaisia verijuovia neitsyen hempeänvalkoiselle iholle; ja pian oli kaunis olento kova-onnisen kuoleman oma.
Näin rankaisi jumala rikotun uskollisuuden.
Sillä aikaa yhä istui kaarne vartomassa, että jumala vihasta tointuneena antaisi hänelle odotetun palkinnon. Kotvasen kuluttua jumala jälleen malttikin mielensä. Mutta kun hän huomasi kaarneen, joka oli hänelle tuonut tämän vastamielisen sanoman, hänen vihansa uudestaan heräsi. Häntä inhoitti tämä liiaksi uuttera pahan sanan saattaja. Hän melkein katui äkkinäistä kovuuttaan tuota ennen niin lemmittyä Koronis-neitsyttä vastaan, ja koko mielipahansa kääntyi sanoman tuojaan. Pienellä sauvalla hän koski kaarneesen, jonka hopeankiiltäväiset höyhenet silmänräpäyksessä muuttuivat sysimustiksi, ajoi hänen ijäksi pois likeisyydestänsä sekä kielsi häneltä kaikkien hyvien lintuin seuraa.
Tämä oli epä-aikaisen puheliaisuuden palkka.
Mutta tästä hetkestä asti vihaavat hyvät linnut kaarnetta, joka oli koko lintusukua niin häväissyt, että hän siitä tuli sysimustaksi, ja rupesivat häntä nimittämään korpiksi. Siitä tulee sananlasku: "musta kuin korppi".
Kun sentähden muut linnut havaitsevat korpin joskus liikkeellä, he kokoontuvat hänen ympärilleen ja pilkkaavat häntä. He noukkivat häneltä höyhenet pois, nähdäksensä onko hänellä yhtään ainoatakaan valkeata höyhentä enään jälellä. Ja vanhemmat linnut kertovat nuoremmille "tuo on ennen ollut valkea, tuo!"
Eikä ihmisetkään kärsi korppia, vaan pikemmin karttavat häntä nähdä. Sillä muistaen sitä pahanpäiväistä sanomaa, jonka hän ennen muinoin vei jumalalle, pelkäävät ihmiset nytkin, että, kun korppi heitä tapaa, hänellä taasen on pahoja uutisia taikka turmiota tuottavia ennustelmia. Senpä tähden olikin vanhan ajan ihmisillä, kun he jollekin pahaa soivat, tapa sanoa "joutuos korppiin!" taikka "mene korppiin!" samassa merkityksessä kuin sanotaan "mene hiiteen!"