XII.
Bitoni ja Kleobis.
Niiden hetkien muisteleminen, joina kerta ennen olemme olleet onnelliset, tuopi onnen uudestaan sydämmiimme.
Niinpä täyttää nytkin vaivihkaa riemu minun mieleni, muistaessani erään hetken hiljaista onnea sinun kanssasi, Suleima. Oli sunnuntai Kesäkuussa jälkeen puolipäivän. Seuraten vanhaa tapaa läksimme lauhkeassa ilmassa kävelemään. Sisällinen taipumus johti taasen askeleemme viehättävän rauhaisalle hautausmaalle.
Pyhitettyämme vanhempaimme muistoa kävelimme monilukuisten hautain välillä kirkkomaalla. Sinä seisahduit yksinkertaisen ristin eteen. Siinä oli haudattuna vanhan rehellisen torpparin ja hänen hurskaan vaimonsa ainoa poika. Minä nä'in pikaisen kyyneleen, ikään kuin kristalli-kalvon, tuokioksi kirkastavan kauniit silmäsi, kun puhuit nuorukaisen lyhykäisestä elämän matkasta ja surkuttelit onnettomia vanhempia, jotka tässä lapsessaan olivat kadottaneet vanhuutensa ainoan tuen. "Mutta parasta kait tuo oli", lisäsit ja loit minuun silmäyksen.
Minä tuota silmäystäsi en ymmärtänyt. Tiesi ymmärtänenkö sitä nytkään vielä. Mutta ainakin olen sitä nyt tavallani selittänyt. Minä vastaan runoilijan sanoilla, Suleima:
"etkö oo tarua
Kleobiista ja Bitonista kuullut?
Emonsa heille taivahast' aneli
Parainta palkkoa mi ois ajassa".
Tahdon tämän tarun sulle kertoa.
* * * * *
Korkein hallitsija korkeassa Olympossa oli yli-isä Zey, taivaan ja maan herra. Mutta lähinnä häntä mahtavuudessa ja kunniassa oli hänen jalomielinen puolisonsa, uljas Hera, taivaan kuningatar. Ihmisissäpä kävi sekin puhe, että tämä korkea jumalatar välistä milt'ei tehollisestikin vaikuttanut itse Zeyn päätöksiin. Niinhän ainakin maan lapsissa naiset usein vaikuttavat miesten neuvotteluihin.
Tästäpä pelkäsivät ja kunnioittivat muut jumalat ja jumalattaret häntä suuresti. Mutta jota itse jumalalliset kunnioittavat, sitä täytyy ihmisten kunnioittaa monta vertaa korkeammin. Niin tekivätkin kuolon-alaiset ja nimittivät jumalatarta, merkitäksensä hänen majesteetillistä kuninkaallisuuttansa, "kultaisen valta-istuimen istujaksi".
Niiden paikkakuntain joukosta, jotka hartaimmasti palvelivat Heraa, ja joita jumalatar sen tähden ennen muita suositteli, oli etevin Argon kaupunki Argoliin maakunnassa. Tätä paikkakuntaa hellittelikin taivaan kuningatar niin erinomaisesti, että hän tästä sai nimen Hera Argolainen eli Argivinen Hera.
Kaikenlaiset seikat paikkakunnassa viittasivatkin siihen, että se oli jumalattaren varsinainen mielipaikka. Niinpä täällä esim. löytyi nimet Euboia ja Akraia, kaksi vuorenhuippua, sekä Prosymnia, eräs tasanko — kaikki nimiä, joita sadun mukaan ennen muinoin Heran ammat kantoivat. Niin kasvoi täällä myös Asterion, se on: tähtimö, niminen kukka, jonka lehdistä asukkaat Heralle ja itselleen tekivät seppeleitä Hera-juhliksi. Satu mainitsi, näet, Asterionin olleen mainittuin ammain isän. Niinpä ikään oli täällä Kanakho lähde, jossa Hera mielellään kylpi.
Mutta kuuluisin kaikista oli Heran mainio temppeli Argo ja Mykenai kaupunkien välillä. Tässä seisoi pystytettynä hänen kuvansa, joka oli marmorista ja kullasta, mainioimpia taideteoksia muinaisuudessa. Sen oli tehnyt ylevä taideniekka Polykleito, ja kuvan ilmestyminen teki epookin kreikkalaisessa taidehistoriassa. Päässä oli kuvalla kulta-diademi, johon Lemmettäret ynnä Sulottaret olivat kuvatut.
Joka viides vuosi vietettiin täällä Heran kunniaksi erinomaisella loistolla "Heraia" niminen juhla. Silloin kokoontui kaikista likiseuduista nuorukaisia loistavissa aseissa kamppaillakseen sotaisia kilpailuksia suuren ihmisjoukon läsnä-ollessa. Juhlasaatto läksi ulos Argon kaupungista ja etunenässä kulki sata uhri-härkää, sarvet kauniisti kukilla ja seppeleillä koristetut. Härkä oli erittäin Heralle pyhitetty eläin.
Tämmöiseen Hera-juhlaan ovat nimet Bitoni ja Kleobis yhdistetyt.
Tavan mukaan olivat juhlat taasen vietettävät. Ääretön väkijoukko oli jo kokoontunut. Nuorukaisten kirkkaat sota-aseet välkkyivät kuni tulet. Kukkaseppeleet uhri-eläinten päässä tuoksuivat.
Mutta juhlat olivat vielä juhlallisinta menoansa vailla.
Ikivanha pyhä tapa, näet, vaati, että Hera-temppelin ylimmäisen naispapin itse piti oleman läsnä näissä juhlissa. Vuosisatojen pyhittämä käytäntö vaati, että hänen oli niihin ajaminen kahdella varta vasten valitulla lumivalkoisella härällä, joissa ei saanut mitään pilkkua olla. Nais-pappi itse, jota pidettiin varsin pyhänä, oli aina valittava kaupungin korkeimmista ja jaloimmista suvuista.
Tähän aikaan oli Kydippe ylimmäisenä naispappina. Kun hänen nyt piti lähtemän juhlapaikkaan, eivät olleetkaan määrätyt härät saatavina ja muilla hän ei saanut ajaa. Jalkaisin hän ei myöskään voinut kulkea, sillä hän oli ylen korkeassa iässä.
Paha pula oli käsissä eikä neuvoa miten siitä suoriutua. Juhlaksi kokoontunut summaton väkijoukko rupesi jo maltittomaksi käymään ja vaati napisten juhlamenojen alkamista.
Silloin, kertoo satu, että, kun tässä neuvottomuudessa ei mitään apua tiedetty, naispapin uhkeat pojat Bitoni ja Kleobis, pyhällä öljyllä voideltuansa ruumiinsa, vapaa-ehtoisesti tarttuivat vaunuihin ja vetivät vanhan äitinsä temppelille saakka, viisi viidettä stadiota ulkopuolelle kaupunkia.
Tätä kaunista todistusta hellästä lapsenrakkaudesta äitiä kohtaan vastaan-otti kokoontunut ihmisjoukko korkealla riemuhuudolla.
Mutta taru kertoo vielä, että kun äiti, liikutettuna tästä rakkauden osoituksesta, oli Heralta pojillensa rukoillut parhaan palkan, minkä tämä voisi ihmisille antaa, jumalatar silloin, äidin rukousta kuullen, lempeästi salli molempain nuorukaisten — sitten kuin nämä ensin olivat Heralle juhla-uhrinsa toimittaneet — vaipua suloiseen uneen, josta he eivät ikinä enään heränneet.
Ja sanoma tästä jumalattaren erinomaisesta suosiosta levisi lavealle maassa ja kaikki ihmettelivät jumalattaren armiaisuutta sekä kiittivät Kydippeä ja hänen poikiansa onnellisimmiksi ihmisiksi maan päällä.
Tässä on nyt, Suleima, vastaus kyseilevään silmän-luontiisi. Kuolema ei ole mikään paha; se on vaan paha elämä, joka sen pahaksi tekee. Päin vastoin on kuolema hyvä, kun hyvin olemme elämämme päättäneet. Ja niin sopii meidän uskoa, että kuolema tuolle ikävöitylle nuorukaiselle, joka nyt niin kauniisti lepää viheriöitsevän turpeen alla, niinkuin myöskin hänen iästyneille vanhemmillensa, joidenka harmaita päitä murhe nyt kovasti painaa, oli hurskauden paras palkinto.