XI.
Kypressi.
Sä kerran pyysit mun selittää, mistä syystä kypressi aina kyyneleitä vuodattaa ja mistä syystä sen paljas nimikin jo mieleen tuottaa surua ja kaipausta.
Tietää kun saat, kuka kypressi on, niin sen helposti huomaat. Kypressi oli nuorukainen Keoon satoisassa saaressa; hän oli suloinen ja kaunis. Hänen oikea nimensä oli Kyparisso; Telefo oli hänen isänsä nimi. Apolloni, tuo mahtava jumala, joka yhtä taitavasti tiesi hopea-joustansa jännittää kuin kulta-kitharaansa virittää, suositteli suuresti herttaista nuorukaista.
Saaressa löytyi kauniita, viheriöitseviä ketoja. Kauniista kaunihimmat olivat niin kutsutut karthaialaiset kedot, jossa jumalalliset Nymfat mielellänsä oleskelivat. Näiden ketojen avarilla kentillä he leikkiä löivät ja näiden tuoksuvilla kukka-permannoilla he tanhuelivat.
Näillä Nymfoilla oli varsinainen lemmikki, heille nimen-omaan pyhitetty — erinomaisen kaunis ja sievä hirvi. Sen laaja-haaraiset, kullan-hohtavaiset sarvet olivat niin korkeat ja uhkeat, että ne ikään kuin tuuhea puun latva levittivät varjoa allensa. Kaulaa ja päätä olivat Nymfat koristaneet käädyillä, kalliilla kivillä ja muilla koristuksilla; sarvien pöyhkeistä haaroistakin riippui kauniin-värisiä nauhoja.
Hirvi oli niin kesu, ett'ei se ensinkään ymmärtänyt ketään pelätä. Se söi kenenkä kädestä hyvänsä ja tarjosi kaulaansa kenen oudon tahansakin taputeltavaksi ja siliteltäväksi. Senpä tähden se kaikille olikin mieluinen, mutta etenkin Kyparissolle, Keos-saaren nuorukais-valiolle. Hänpä sitä johtasi viheriöitseville laitumille, hänpä sitä opasti kirkasten lähteiden raikkaille virvoituksille, hänpä hirven sarviin palmikoitsi kirjavia kukkasseppeleitä, hänpä välistä poika-peijarin tavalla istuikse hirven selkään ja lienosti sitä purppura-päitsimillä ohjaten ajaa ratsasti kernasta ratsuansa.
Tapansa mukaan oli Kyparisso taasen kerran metsästämässä. Ilma oli kuuma ja päivä helteinen. Turhaan hakivat nuorukaisen silmät jotakuta metsän-riistaa joutsensa jouto-huviksi: metsolan kaikki mesi-metsinkäiset olivat metsiinsä syvemmälle paenneet, siellä suojaa hakeakseen vasten päivän hellettä. Nuorukainen kulki sinne tänne, edes takaisin; päivän painava kuumuus sai hänen jo käymään maltittomaksi, hänen huono onnensa sai hänen närkästymään. Pahoilla mielin hän jo päätti metsästä kääntyä kotiin, kun matkan päässä, tuuhean puun alla, näki pitkä-vartisen ruohikon hiljaa heiluvan, josta päätti, että joku metsolan nopsajalka siinä nautiskeli puun viileätä varjoa.
Silmänräpäystäkään epäilemättä hän joustansa jännitti, toisessa tuokiossa nuoli ilmassa suhisi, kolmannessa se oli hengen-haavan tehnyt.
Kyparisso luuli kuulevansa hiljaisen huudon, joka oli merkkinä siitä, että vasama oli sattunut. Hän juoksi ilomielin saalistansa katsomaan.
Mutta jopa kääntyi ilomieli suruksi. Esine, johon nuoli oli sattunut, ei ollutkaan mikään muu, kuin tuo kaunis, Nymfoille pyhitetty hirvi, Kyparisson lempi-kumppali.
Nuorukaisen tietämättä oli tämä häntä etäältä seurannut hänen metsästys-matkallansa ja siten joutunut näille seuduille, jossa sen muuten ei ollut tapana kuljeskella. Mutta helteestä uupuneena oli se laskenut levähtämään ruohikon pehmeälle permannolle, metsän simeään siimeksehen.
Kun tuli Kyparisso perille, ei ollut hirvi vielä kuollut, mutta veri kovasti purskui haavasta, joka oli kuolettava. Hirvi loi nuorukaiseen rauenneet silmänsä, joissa Kyparisso luuli näkevänsä lempeän syytöksen, ja heitti sitten henkensä nojaten päätänsä nuorukaisen syliin.
Nytkö Kyparisso onnettomaksi! Vaikeasti valittaen hän syytti itseänsä onnettomuudesta. Mitä Nymfat sanovat kun saivat tämän tietää, ja mitä oli hän itse heille sanova! millä oli hän itseänsä puolustava?
Nuorukaisen korkeita valitus-huutoja kuullessaan Nymfat jo joutuivat saapuville. Heidän surunsa enensi nuorukaisen onnettomuutta. Nähdessään hänen syvää liikutustaan he kyllä koettivat häntä lohduttaakin. Mutta turhaapa se oli; hän ei ottanut lohtuaksensa.
Saapuvillepa tuli itse Apollonikin, jonka kävi nuorukaista sääli, ja koetti hänkin nuorukaisen surua lievittää. Vaan eipä auttanut; Kyparisso yhä itki ja vaikeasti valitti sekä rukoili korkeita jumalia, että he sen armon hänelle soisivat, että hän saisi iki-päivänsä surra ja itkeä.
Kun, hänen näin lakkaamatta surressaan ja itkiessään, hänen verensä jo alkoi kuiviin juosta ja elinvoimansa kuihtua, ja jumalat huomasivat, ett'ei hänen surunsa ikänään herkeäisi, päättivät he nuorukaisen päästää hänen tuskistansa. Ja katso: tuo nuorukaisen ennen niin punertava näkö kävi vihriäksi, verevä vartalo muuttui solakaksi puuksi ja kauniit kiharat muuttuivat somaksi latvaksi, joka taivasta tavoitteli.
Ja näin muuttui Kyparisso sieväksi puuksi, joka kauniin hoikan vartensa kautta muistutti muinoin mieluista nuorukaista, niinkuin se pehmeän ja tumman, siistin ja totisen havu-pukunsa kautta muistuttaa hänen suruansa ja kaipaustansa. Sillä nuorukaisen rukoukseen "että hän saisi iki-päivänsä surra ja itkeä", olivat jumalat suostuneet.
Ja ihmiset pitivät tästä puusta paljon ja antoivat sille kunnia- ja hyväilys-nimiä. Niinpä he sen juhlallisen ja uljaan varren ja kasvun johdosta keksivät sille nimen "patsaan tavoittelija", niinkuin he sen hyvästä hajusta sitä nimittivät "lemuajaksi", ja pysyvästä vihriästä väristä sille soivat nimen "iki-vihriöitsijä".
Suleima! semmoinen oli Kypressin elämän-satu. Meidän pohjoisista puun-lajeista on kuusi parhaiten Kypressiin verrattava. Sille voisimme mekin syystä "iki-vihriöitsijän" kunnia-nimen antaa, samaten kuin se tavallansa "patsaan-tavoittelijanakin" on, koska se, ikään kuin Kypressikin, kasvullaan koettaa tavoitella keilan-näköisen patsaan muotoa.
Juhlallinen ja totinen se myöskin on, niinkuin Kypressikin. Siitäpä syystä se onkin meidän oloissa saanut toimittaaksensa samaa virkaa kuin Kypressi etelä-maissa ja semmoisena itselleen saavuttanut "Kalevan-kuusen" juhla-nimen. Kreikkalaiset niinkuin muutkin kansat, joittenka maassa kypressejä kasvaa, istuttivat näitä puita kuolleitten haudoille sekä käyttivät niitä muillakin tavoin surua ja kaipausta merkitsemässä sen osoituksen mukaan, jonka olivat heille jumalat antaneet, kun he Kyparisson rukoukseen myöntyivät. Niinhän meidänkin hautaus-mailla tavan mukaan kuusia kasvaa, ja niinhän meilläkin kaksi kuusoista portin suussa on merkkinä siitä, että suru ja kaipaus on siinä talossa olemassa.