X.
Heliadit eli Merenkulta.
"Aurinko nousee, aurinko laskee", sanomme me runollisella lauseella yhä vielä, ehkä hyvin tiedämme, että maa se liikkuu, mutta aurinko pysyy liikkumatta.
Mutta vielä runollisemmasti ajattelivat Kreikkalaiset tätä asiaa.
Aurinko oli heistä jumala, jonka nimi oli Helio s. o. Päivän-jumala,
Aurinkoinen, ja jota jumalaa myöhemmin katsottiin samaksi kuin Foibo,
Apolloni.
Niin pian kuin aamu-koite idässä levittää purppura-mantteliansa, nousee Helio kulta-vaunuihinsa, joita vetää neljä tulista hevosta. Hän ottaa nyt kultaiset ohjakset käsiinsä ja ajaa säestävissä vaunuissaan pitkin taivaan kantta, idästä länteen, jakaellen valoa ja lämpimää sekä maan lapsiraukoille että Olympon autuaallisille jumaloille. Yöksi palajaa hän äitinsä, puolisonsa ja lastensa luo suloiseen palatsiin, joka on äärimmäisessä länsimeressä.
Näin jatkaa kultakypärinen, suopea jumala tointansa vuosi vuodelta, päivä päivältä, milloinkaan väsymättä. Ainoastaan yhden kerran, yhden ainoan kerran, sanotaan loistavan jumalan puuttuneen.
Asian laita oli tämmöinen.
Heliolla oli poika, jonka nimi oli Faietoni. Hän oli isälle, äitille ja varsinkin sisarille erinomattain rakas. Nuoruuden ensimäinen kukoistus kaunisti jaloa nuorukaista. Yllytettynä onnettomasta veikasta erään Epafo nimisen toverin kanssa, tuli hän kerran isänsä tykö, tahtoen isäänsä valalla vannomaan, että hänelle myöntäisi sen anomuksen, minkä hän nyt aikoi tehdä. Isä vannoi, ja nuorukainen pyysi saadaksensa yhdeksi päiväksi ohjata tulivaunuja yli taivaan kannen.
Tämmöinen anomus kauhistutti isää. Mitenkä voisi kokematon nuorukainen suorittaa työn semmoisen, johonka tarvittiin täyden jumalan viisaus ja voima? Mutta vala oli annettu; muu ei auttanut: Helion täytyi antaa tuli-valjakkonsa Faietonin tottumattomiin käsiin.
Tuskin oli nuorukainen vapisevin sydämmin noussut kulta-vaunuihin, kun tuliset hevoset, jotka tunsivat oudon miehen olevan ohjaksissa, alkoivat karata eteenpäin rajuinta vauhtia, purskahuttaen tulta ja savua suusta ja sieramista. Nuorukaisen käsi oli liian heikko niitä ohjaamaan, hillitsemään. He joutuivat oikealta tieltä pois. Milloin kajosivat he hurjassa riennossaan taivaasen, ja polttivat sitä, milloin maahan, ja sytyttivät sen. Tuli nousi kaikkialla, häiriö oli ääretön, luonto vapisi, ihmiset luulivat maailman lopun tulleen.
Kummastuneena metelistä ja oudosta palohajusta kallisti vihdoin taivaan isä, Zey, päätänsä ulos Olympon pilvistä, ja havaitsi yhdellä silmänluonnilla asiain tavatonta tilaa. Julmistuneena nuorukaisen rohkeudesta ja nähden, ettei muu täällä auttanut, otti yli-jumala hirveän salamansa käteen ja leimahutti sen suorastaan nuorukaisen rintaan. Rinta halkesi, nuorukainen töytäsi hengetönnä Eridano-virtaan, ja hevoset karkasivat tyhjillä vaunuilla kotiin.
Zey pani asiat jälleen järjestykseen.
Mutta sanomattoman kauhea oli sukulaisten suru. Murheellinen isä peitti loistavat kasvonsa ja sulasta surusta hän tulevana päivänä ei voinut kultavaunuja ajaa taivaan kannen yli. Silloin olisi pahanpäiväinen pimeys peräti peittänyt maan, ellei Faietonin kautta sytytetty palo siellä täällä vielä olisi maailmalle antanut hirveätä valoansa. Mutta tämä päivä oli Helion elämässä ainoa, jolloin aurinko ei päässyt sinilakea kulkemaan.
Surun rasittama äiti vaikeroitsi ääneensä ja syleili hellästi kuollutta poikaansa, syyttäen itseänsä pojan kuolemasta. Hän oli näet kehoittanut onnetonta nuorukaista tuohon tuhoa tuottavaiseen anomiseen.
Mutta kauhein, syvin oli kuitenkin sisarten murhe. Nämä, joidenka nimet olivat Faietusa, Lampetie ja Foibe, ja joita yhdellä nimellä kutsuttiin Heliadeiksi eli Auringottariksi, eivät voineet ollenkaan erota rakkaan veljen ruumiista. Yöt päivät vaikeroitsivat he sen ympärillä, löivät itkien rintaansa, kauniit kiharaiset hapset tuuleen hajoitetuina. He suutelivat kuolleen vaalenneita huulia, he kostuttivat kyyneleillänsä hänen särjettyä rintaansa — niin rakas oli hän heille.
Neljä kertaa oli hiljainen kuu jo päättänyt kierto-vaelluksensa, ja yhä vielä viipyivät Heliadit kuolleen veljensä vieressä, sieltä milloinkaan erkanematta.
Tämmöinen suru herätti korkeain jumalain sääliä. He pitivät Olympossa neuvoa ja päättivät heidät muuttaa hopea-poppeleiksi, vapauttaaksensa heitä elämän-suruista. Tuskin oli tämä päätetty, ennenkuin muuttuminen jo alkoi. Äiti, joka oli surevien lastensa tykönä ja koetti heitä lohdutella, ennätti töin tuskin jäähyväisiksi heitä suudella, kun jo kauniit oksat rupesivat vesoilemaan ja hopeaiset lehdet peittämään solakoita vartaloita; pää muuttui kauniiksi latvaksi.
Mutta näin luontokappaleiksi muuttuneinakin Heliadit eivät unohtaneet suruansa. Muistaen onnetonta veljeänsä he yhä vielä itkevät. Kyyneleet vuotavat alas maahan, juoksevat sieltä mereen ja muuttuvat vedessä siksi soreaksi kiveksi, joka on tunnettu merenkullan eli kultapihan nimellä.
Usein olet sa, Suleima, ihmetellyt merenkullan kirkasta puhtautta. Nyt se ei enään sua kummastuttane, sillä eikö kyynel, joka vuotaa rakastavan sisaren puhtaasta sydämestä, olisi puhdas ja kirkas? Usein olet myös merenkullan sisässä luullut havaitsevasi kiiltävän itkun-karpaleen. Tarvinneeko mun sanoa, että se on Heliadein kyyneleitä?