MÄKIN LÄHREN — —
Hätäkös s'oli niiren urheelijaan Pariisihi lähtiä, ku koko Suamen kansa kokos niille rahaa ja eväspussihi pisteli kokonaasia voitritteliä, kärrynpyärän kokoosia meijerijuustoja ja vaunulastin knäkkileipää, mutta toista s'oli mun! Ja munhan sinne ny ainaki piti päästä kattomhan, kuinka niitä olymppialaasia oikee pelathan. Mutta ku aikani olin hypänny ja hääränny, nii jo nousi ku nousiki rahat ku konttuurista. Ja konttuurista ne nousiki. Oikee hirvitti ku annettihin niin paljo rahaa, jottei mun massikkani oo ikämailmas ollu nii pullollansa.
Oikee kukkaroparka oli revetä, mutta mä tukkin aina vai lisää ja sanoonki jotta:
— Verä ny nahkahas vai kerranki rahaa! Ooppas saanu tähän asti laihaposkisena oleella. — — Ja muista pitää kutis, jottes ennen aikoja rupia haukottelemahan, sillä matka on pitkä Franskanmaalle ja kialtolaki loppuu jo kolmen peninkulman pääs Helesingin rannasta. — Ja takaasi on kans tultava, muista se! Kolkuta hyvä ystävä silloo aijoos, ku on kotia lährettävä — —
Kaikki oli tollarin rahoja, ku Kansallispankis sanottihin, jotta parast' on ottaa Amerikan taaloja, ne kelpaa rahasta joka maas ja joka paikas eikä trenkää hypätä pankiis shekkipaperien kans.
Ja sanoo ne siälä pankis niinki, jotta jos rahat loppuu, nii kyllä kruununkyytillä takaasi pääsöö.
Passit, pussit ja muut sellaaset, n'oli pikku asioota, mutta se franskankiäli mua rupes peljättämhän, jotta kuinka siälä oikee pärjää tällääne rukhisen leivän miäs ku mä, jok' en osaa muuta franskaa ku »koknak», »portviin», »benediktiin», »puljong», »kalsong» ja »oteklong». Siinä s'oli kaikki mun franskani.
Mutta sitte näin yhren kirjakaupan klasilla tulkkikirjan, jonka nimenä oli jokin »Piäni Pariisin kävijä», ja sen mä ostin n'otta naskahti. Ei siin' ollu ku parikymmentä lehtiä, mutta hintaa oli kehrattu panna lähes kakskymmentä markkaa. Eikä yhtää pluutattu. Kyllä mä tykkäsin jotta s'oli liika tyyris, mutta ku lukemhan rupesin, nii havaattiin jotta siin' oli franskaa friskisti koko rahan erestä, liikaaki. En mä tarvinnu pualiakaa koko matkalla.
Sitä mä lujin n'otta pää höyrys Helsinkihi asti. »Mösjöö», s'oon herra. »Matammi», s'oon frouva ja fröökynä, kumpi vai, niinku Pariisis passaaki. »Silvuplee», s'oon jotta olkaa hyvä; »mersii» — kiitoksia paljo, »kompiäng» (sen mä muistin kompiaasesta) — mitä maksaa, »Uii», se merkittöö jotta »kyllä», ja se ny vasta helppo oli muistaa. Mutta laskusanoosta mä en saanu päähäni ku kaks: »sängkant», (sängynkantti), s'oon 50 frankia ja passaa kovasti hyvi. Samoon se toine: »sängsang» (ruattiksi sängsång), jok' oli 500 frankia ja tämmäs erinomaisesti välhin ylitte, välhin alle. Mutta se mukavaa oli, ku kaikkia kyypparia sanottihin »karsong» ja potun nimi oli vai »putei». Ja aina ku mä sitte siälä Pariisis kiljaasin jotta
— Karsong, hesputei!
Nii aina tuli kaks pottua pöythän n'otta helähti.
Ja se muu franskan kiäli oli nii yksinkertaasta, jotta kaffi on kaffee, tee on tee, poliisi — poliisi, teatteri on teatteri, varietee on varietee, olyinpialaaset on olympialaaset, fintuppi on fintuppi — n'otta s'oli melkee purkista suamia.
Ku autollekki sanoo vai jotta: ptruu — nii pysähtyy heti. Ja ku vähä kärellä viisas jotta: annas mennä tuanne — nii sinne lähti. Ku kopisti nyrkillä kuskia selkhän ja sanoo jotta: topp — nii toppas siihe paikkaha. Taksameetris oli numerot, mitä maksaa ja rahoos samallaaset numerot, jottei muuta ku räknätä lantit äijälle käthen ja sanua jotta: saat mennä! Lakkia nosti viälä kaupanpäälliseksi.
N'ottei s'ollu mikää konsti siälä Pariisis kiälen pualesta pärjätä.
S'oli lauantaki päivä ku me Helsingin rannasta lährimmä, me Olymppian pääroikka raskahat miähet, kuulantyäntäjät, moukarin paiskaajat, kiakon ja keihään heittäjät ja painijat, joill' oli niskat ku härjillä. Niit' oli treenannu, harjoottanu, keittäny ja paistanu, kuumas ja kylmäs löylys höyryyttäny Isoo-Armas n'otta n'oli aiva muatopualia. Toisia oli laihrutettu kymmeniä kiloja, jotta n'oli laihoja ku kurkelooset ja pantu kaks sarjaa alemmas. Ja toisia piäniä miähiä oli se Laitine syättäny ja lihoottanu nii sikamaasesti, jotta niiren käret seisoo uloöspäi ku pellon peljättimillä, eikä ne saanehet käsiä plakkarihinsa ollenkaa. Nenää ku niistivät, nii pöyrännurkkahan hinkkasivat, mutta kyllä ne sitte kans olivat väkeviä miähiä.
Kovasti oli paljo ihmisiä rannas saattamas ku lährettihin ja vanha kunnon Vilskmanni piti koko Suamen kansan pualesta puheen meille jotta:
— Muistakaa poijat — —
Ei se pitkä puhet ollu, mutta väheetki olis piisannu. Saman olis tehny, vaikkei olsi muuta ku nyrkkiä näyttäny ja ähkäässy. Kyllä poijat tiäsivät, mitä niiltä orotettihin jotta: kaikki metallit Suamhen! Ja se se oli, joka pani tuumaamahan ja totiselle päälle n'ottei tahtonu ruaka maistaakaa.
Sitä varte mä meninki heti ravintolan pualelle, tavallisten pasiseerarien sakkihi, josta kuuluu iloone kilinä ja alkavan laulun tapailu. — Eikös sitä nii sanota, ku nuan hyräällähän ja otethan nuattia, ennenku oikee laulamhan ruvethan?
— No ka terve! Päivää, ook sä kans täälä Jaakkoo? — huikkas heti yks tuttu lehtimiäs, joll oli jo munkkikvartta nenän alla ja punaaset posket. — Tämä ei maksa ku 28 markkaa, ja jos pualiskan ottaa, nii 6 markkaa aina säästää — —
— Äläh, vai säästää siinä? No, min'oon päättäny elää nii säästävääsesti ku suinkin, jotta taitaa olla paras heti alkaa säästämhän — —
Ja ku me sitte pufetsikalta viälä kysyttihin sitä asiaa ja räknättihin, nii me otimmakin aina koko heelan. — Siinä ku säästi viälä enempi!
Ja kun säästävääsyys näytti kuuluvan niin kaverin kun munkin — tuata nuan, minä tarkootan minunkin — periaatteesihini, nii me päätimmä säästää koko matkan. Ja sen päällehän kannatti vähä ryypätäkki.
Me meinasimma justhin alkaa kaksäänisesti sen laulun jotta »Sellaasen mamman poikia ollaan» — ku siihe meirän pöythän tuli yks fiini herra ja sanoo jotta:
— Pardong, mösjöös, parlee vuu frangsee — — anteeksi saisinko esittää itteni?
— No mitäs siin on, esitä vai — tykkäsimmä me.
— Minä olen mösjöö Tommila. — Herrat kai ovat matkalla Pariisiin? Ah, miten minä rakastan Ranskaa, viinin ja kauniitten naisten maata, sen ruususalonkia, Tuilerian kukkaisistutuksia, oo — — se on ihanaa päästä täältä pirtun hajusta ja tyhmien ihmisten parista sinne, missä silkki kahisee, punaiset hilylet hohtavat, aurinko paistaa ja linnut livertävät Välimeren hehkuvan sinisen taivaan alla! — Siellä on elämä, siellä maailma! Mitä täällä Suomes on — — phty ei mitää! Pitkää piimää ja kalakukkoja, ainaki Savossa. Minua inhottaa järkevät ihmiset — Minä lähden Pariisiin nauttiakseni elämästä! — — Lu-lu, Su-Su, Fru-Fru, Margoo frarallaa laa, kun kerran on rah-hah-hah-haa rahahahhaaa — rupes se laulamhan — — Pardong mösjöös, saisinko luvan juottaa herrat penkin alle — —
— No tottakai, dodakai! — Oikein hauskaa tutustua! — innostuumma jo mekki, jokka olimma luullehet sitä esti vai muutoon pääStäsekaantyneheksi.
Ja ku aikansa juteltihin ja tutustuttihin, nii meistä tuli pesta pruuterit Mösjöö-Tommilan kans. Sillä oli selvät ja kirkkahat periaattehet. Se oli oikia Bakkus ja villi satyyrityyppi, hianostunu rikas sialu, joka puhuu franskaaki ku hevoone, vaikkei ollu käyny rippikouluakaan, n'ottei sillä poikaparaalla ollu aavistustakaa esimerkiksi perisynnistä, joka meitä muita ihmisiä nii kovasti marrastaa.
Keulakannella oli jo tanssi loppunu, ku me kolme veikkosta löimmä kättä päälle, jotta me tahromma kolmiyhteesesti toinen toistamma tukien käyrä rohkiasti Pariisin viättelyksiä päin, ja ottaa kaikki, mitä Pariisi, tua mailman Paapeli, voi meille kirkassilmääsille nuarukaasille iloosta ja opettavaasta tarjota.
Me säästimmä sinä iltana jo aika lailla. — Ja nukuumma hyvin. Mösjöö istahallansa.
Seuraava päivä oli yhtä ihana. Kaunis kesääne päivä, meri peilityyni, »Ariadnen» orkesteri soitteli näitä uurenaikaasia fokstrottia, simmyä ja jassia ja mithän peijakkahan rynkytyksiä ovakkaa. Kovasti siinä näytti pitävän klenkutella ja nytkyttää hoituansa n'otta kumma ku ihmisen vatta sellaasta nytkytestä kestääkää. Passas siinä istua koritualis, kattella muiren mukaa ja maistella niitä suutavesiä ja muita sellaasia herraan suuvesiä.
Surku vai tuli meirän olymppia-urheelijoota, joita pirettihin ku kaleerifankia. Niiren piti syärä eli olla syämätä, justhin nii ku treenari käski. Toiset kitisivät nälkäänsä, toiset natisivat nahkaansa, jottei vatta enempää verä. Mutta mikää ei auttanu, olla piti, niinku oletettihin ja rehellisesti poijat käskyjä tottelivakki, eivät eres salaakaa horjahtanhet. Limunaatia ja kaffetta vai maistelivat ku kyhkyyset.