PARIISIA KATTELEMAS.
Vaikka kyllä lujaa ajettihin, nii kaks tiimaa kumminki myähästyttihi. Vasta klo 12 yällä oltihin Pariisis Pohjoosella asemalla eli niinku ne franskalaaset sanoovat Gaar dy Noordilla. Ei sitä oikee tiänny, koska sitä Pariisihi tultihinkaa, ku mahtavaa kaupunkia oli ollu jo ainakin kaks tiimaa ennenku juna toppas. Silloo me pussit ja kassit käthhen, nytkähytettihin housuja ylemmäs ja nii astuttihin silmät tapilla junasta ku maalaaset ainaki jotta
— Hoo-oh soo-oh, tämäkö se ny on se mailmankuulu Pariisi —
Ihmisiä oli kovasti vastas ja aiva me olimma mennä sekaasinsa ja vähält' oli jottei me jo pyärtäny takaasi ku koko asemasali oli täynnä aiva tavallisia suamalaasia, jokka hurrasivat ja huutivat jotta:
— Hei hei hei, Suami eläköön! — Terve tultua kaupunkihi! — Kah päivää!
Ook säki Jaakkoo tullu? — No terve miäheen, mitäs Vaasahan kuuluu? — —
Peijakas viäkhön, meni koko tämninki penkin ala, ku oli ku ei olsi Pariisihi tullukkaa. M'otin nii noukkahani jotta huitaasin vai mahtavaa toisella kärellä ja sanoon jotta:
— Ai dunt noo, wat jusej! — Parlee vu vai frangseeta, perttanan poijat, ku kerran ollahan Pariisis! — Kyllähän tuata suamia saa aina puhua kotonaki —
Me olimma tilannehet etukäthen huanehen jottei meirän trängänny muuta ku ottaa auto ja sanua jotta:
— Hotel Reshinaa, Ryy Masagraan, anna huippia äijä!
Tämän hotellin nimen ja osoottehen m'oIimma kaverin kans Mösjöö-Tommilalta oppinehet nii hyvi puhtaalla franskankielellä n'otta se meni ku ittestänsä. Oli mihn' oli ja tuuli mistä tykkäs, nii ei tarvinnu koskaa muuta ku ottaa auto ja prätistää nua sanat — sitä paree jota pahemmin ne nenällänsä veti — nii aina tultihin n'otta plutkahti oman hotellin ethen.
Me olimma matkasta nii väsynehiä, jotta heti ku hotellihi päästihin, nii suaraa sänkyhy ja kuorssattihin vähä hartahasti n'otta oikee oli aamulla nenä kipiä ja paisuksis siitä tärinästä, mutta kyllä sitte kans oltihin friskiä poikia. Ja heti aamusta lährettihin kaupunkia kattelemhan ja suuri se pehkana oliki. Meill' oli neljä päivää aikaa kiärtää ja kattella ja me otimma sen asian oikee perinpohjaasesti. Meirän veljesroikkamma kulki joka hoolas, kolus kaikki teparttaamentit. Mutta lujalla siinä oli ja kiirusta sai pitää n'ottei tahtonu keriitä kotia ennenkö kahreksan aikoohi aamulla. Välhin oltihin nii väsyksis n'ottei tahtonu millää jaksaa portahia ylhä. Vahtimestarin piti usee perästä puntata.
Kyllä täytyy sanua, jotta eri kylä s'oon se Pariisi kaiken pualesta. Pinta-alaaki on kuulemma 78 neliökilometriä ja esikaupunkiinensa sanothan olevan asukkahia tuas 5 miljoonaa; s'oon melkeen kaks kertaa eneet ku koko Suames. Siitä sen arvaa mikä kihinä ja kuhina siälä karuulla kans sitten on. Suurimpia puistokatuja sanothan bulevardiiksi ja niitä siälä on jos kuinka pitkältä ja paljo. Saa tuntikaupalla mennä pökkööttää samaa katua, eikä loppua näytä tulovankaan. Ei siälä jalkapatikas jaksa pitkällekkää potkia ja sitä varte käytethän junia, raitiovaunuja, linjaautoja, maanalaasia sähköratoja, jokka mennä rytistäävät n'otta henkiä salpaa. Mutta pian niillä kans pääsöö kaupungin toisesta lairasta toisehen eikä kyyttikää oo ollenkaa tyyristä. Kovasti mukavia on n.s. »taksit» eli taksa-autot, joita siäl' on kymmeniätuhansia. Pohjamaksu on 75 santiimia, Suamen rahas silloon 1:50 mk ja matkan mukhan kohuaa maksu aina 20 santiimilla. Sellaasella nopialla ja mukavalla autolla saa laskettaa monia kilometriä 10 Suamen markalla, nii jotta autolla ajelu on siälä paljo halvempaa ku meillä. Mutta yleene tapa on jotta kuskille annethan viälä 10 prosenttia juamarahaa.
Juamarahan käyttö onkin Pariisis niin yleestä, jottei suamalaanen esti tahro hoksatakkaa kelle kaikille niitä lanttia pitää lykätä. Mutt' ei tarvitte peljätä, jotta siinä skantaali tulis, kyllä ne itte kukin pitäävät varansa ja muistavat osansa vaatia. Ottavat oikee kovillekki, jos ei meinaa antaa. Sanua tuiskaavat jotta, mitä se on herra, maksakaa pois vain. Kun menöö teatterihin, ravintolahan, varieteehi ja melkee mihkä vain, nii heti lentää vastahan jokin haarahäntä ottamhan lakkia, takkia eli sateenvarjua. Kovasti on kohtelias, kumarteloo ja hymyylöö jotta: olkaa hyvä — ja nii viärähän herran mösää johki naulahan jotta vinkuu. Ja poislähties tuarahan taas selkä kumaras ja vinoottaan jotta vassokuu — ja lantit käthen!
Sitte on viälä ovenaukaasijoota ja useen niin nättiä ja koreeta flikkoja; jokka heittäävät häntää ja kattoovat silmihin nii suloosen korjasti jotta rahapussi tahtoo hypätä ittestänsä herran plakkarista ja pakkaa lykkäämhän flikalle liijankin suuria rahoja. Kättä perhän vilkutethan ja sanothan jotta:
— Tulkaa pian takaasi!
Ja moni tulookin, eikä turhaan, kunnes oppii Pariisin tavoolle. Teatteris on erityysiä paikannäyttäjiä, eikä niistä kiittämällä pääse, vaikka kuinka pokkaas. Markat pois vain ja koville otethankin. Jos ei heti lykkää lanttia kourahan, nii melun nostavat jotta kaikki suu auki kattomhan jotta:
— Mikä moukka se tua on, jok'ei hoksaa maksaa flikalle?
• Kyllä siälä kovasti palvellahan ja ollahan huamaavaasia viarahan kukkarolle. Ja ku ulkomaalaasilla, jokka sinne ovat mekastamhan ja rypemhän tullehet, on rahaa, nii mitäs siinä, antaa setelitukkujen lentää, saahan niitä joka aamu pankista uusia. Ja hauskaa on. Ja monellaasta.
Niin mä tykkäsin, jotta koko Pariisi onkin tehty ja tällätty vain ulkomaalaasia varten. Ei ne franskalaaset itte paljokaa niis ilonpiroos oo mukana. Ne hoitaavat vain ruljanssia ja kattoovat, jotta ulkomaalaasill' on lystiä ja lämmintä. Kaikki nua lukemattomat tairemuseot, palatsit, puutarhat, oopperat, varieteet, sirkukset, tanssisalongit ja jos jonkillaaset huvi- ja ilopaikat ovat vain ulkomaalaasia varte. Ja niin se on, jotta satojatuhansia eri kansallisuuksia siälä kulkoo vuaret ympärinsä kattelemas ja mekastamas. Ei oo New-Yorkki amerikkalaasille mitää, Pariisihin pitää siältäki lähtiä ku oikee lystäällä tahrothan. Siinä sivus on sitten viälä se siunattu »taire», jonka nimellä ja varjolla saa ja passaa tehrä mitä tykkää. Onhan siälä Pariisis tiätysti vakavaa ja torellista tairettaki, samoon tiärettä, mutta humpuukia ja hulinaa s'oon pääasia. Pariisi s'oon suarahan sanojen yksinkertaasesti maallisten mekastusten puuronsilmä. Moraali ja siveellisyys näyttää siälä olevan herraparatkohon paljasta kuttaperkkaa. Hoitakhon kukin asiansa ja aapiskirjansa kuinka tykkää, ei siihe viranomaaset sekaannu eikä estettä paa. Keskellä yätäkin, ja yä se onkin Pariisis varsinaane päivä, saa nährä iloosen seurueen kulkevan keskellä katua tanssien ja laulaan täyttä kurkkua. Poliisi kattoo päältä, lysti loistaa senki silmistä ja saattaa kapulallansa lyärä tahtia. Elämä hotellils on omis huanehis yhtä vapaata. Ei siälä juuri suhriteta vaikka kymmenestä kurkusta verethän torvet suarina ja syrämmen pohjasta Anssin-Jukkaaki viiren aikahan aamulla.
»Herrooll' on hauskaa» — sanoo huanepalvelija, eikä verä ollenkaa noukkaa sikkarahan, sillä se ajatteloo juamarahaa, ku herrat lähtöövät. — Ja sit'eivät herrat ajattele.
Hotellia ön Pariisis joka toises taloos. Ei tarvitte peljätä, jottei siälä yäsijaa saa. On niinkin suuria, jott'on tuhannen matkustajahuanesta. Sen arvaa sanomata jotta n'oon sisustettu ja kalustettu kaikella mahrollisella loistolla ja mukavuurella. Hinnat on sen mukhan, mutta 20 frangin huanes on jo sellaane, johna passaa huanonpualeesen keisarinkin käännyyllä. Pääasia huanehes näyttää olevan mahrottoman leviät ja hyvin raurootetut sängyt, suuret peilioviset vaatekaapit ja erityyset ja erikooset pesualtahat, joist'ei ensikertalaane honaa mitää, ennenku kysyy. Suu siinä jää auki ja naama sellaaseksi jotta:
— Vai nii, vai sillä lailla ja oikeeko sitä varte — —
Hotellihuanehien hinnat vaihteloovat kuinka rookaa. Voi olla kaks samallaasta hotellia sisältä ja päältä, mutta toises maksaa pualta enempi kaikki ku toises. Samoon on ravintoloos hinnat. Sama ruaka, samat juamat, mutta hinnat kahta tyyrihimmät. Likööriklasi maksaa yhres paikas 4 frangia, toises 3, kolmannes pualitoista ja koko siistis pikkuravintolas, jok'on aivan viäres, vain 75 penniä. Yleensä juarahan ravintoloos vain klasiittaan parempia juamia. Kyypparit on mennä päästä sekaasin ku pohjoosmaalaaset komentaavat jotta:
— Pottu pitää jäärä pöythän!
Siinä tarvithan itte hotellin isäntä, ennenku se kumma ja summa selviää, mitä koko putilkka maksaa. Ja sivupualehen jäävät isäntä ja kyypit kattelemhan hulluja ulkomaalaasia, jokka maksaavat 50 frangia munkkiheelasta, vaikka sen saa viäreesestä viinapuarista 28 frangilla. Itte franskalaaset tilaavat vain piänen klasin halpaa viiniä, klasin kaffia tai mehua ja katteloovat vesi kiälellä ulkomaalaasia pohatoota, jokka heilutteloovat laskun maksos saran frangin suuria ja koreeta seteliä.
Olo ja elo on Pariisin hianooski ravintoloos kaikista kankeesta pöytätavoosta vapaata. Siälä näköö kunkin syävän kuinka tykkää, kynsin hampain. Sivullisist' ei välitetä juuri mitään, paitti kaikista hianoommis n.s. perhehotelliis. Ruaka-annokset ovat tavallisesti nii suuria, jotta yhrestä piisaa kahrelle. Niin siälä kans yhren portsuuna jaetahan kahrelle, kahren kolmelle j.n.e., eikä siin'oo mitää tavatoonta, s'oon aivan yleestä. Hyviähän n'oon franskalaaset ruakalait, mutta outoja ovat monellekki. Varsinkin harmitti meitä se, jotta liha oli paistinakin aiva veristä. Me kuljimma ravintolasta toisehe ja ettiimmä sellaasta, josta saisimma ruakaa suamalaasehe laihi. Viimmee otimma ittellemmä yhren piänen ravintolan aivan hotellimma likiltä ja rupesimma itte köökkimestariiksi. Menimmä keittiöhön, seisoomma kaasukeittiön ääres, viisasimma ja näytimmä kuinka meille pitää lihat paistaa. Pian ne kokit oppiivakki ja iloosesti kokkaroottivat meille sitten parin viikon aijan. Ruakalajien nimet oli tiätysti kaikki franskalaasia ja siin'oli aluuksi eri klottaaminen, ennenku päästihin kärryylle.
Se keittiöhön meno sai alkunsa siitä, ku meirän Mösjöö-Tommila mahtavuuksisnansa trossas, jotta hän kyllä ymmärtää näiren franskalaasten räättien päälle. Sanoo jottaL
— Ku me nyt oomma kerran Pariisis, nii me tiätysti syärähän oikia
Chatobrianki, ja tilas kans.
Kun ne »satopriangit» monellaasten ruakaöljys kastettujen vihannesten kans tuathin pöytähän, nii koreeta n'oli nährä. Mutta ku Mösjöö sitte suuta maiskutellen veti veittellä piffin syrjästä palan, nii veri truiskas ja raaka liha irvisti vastahan.
Ei se mitää puhunu, koitti vain pistää poskehen ja niällä. Ja me kaverin kans tiätysti peräs. Koitettihin nirhata sitä lihanpalaa ympärinsä, purra ja niällä ja huhtua viinillä alha. Mutta kun toistensa päälle sitte vilkaastihin nii, nii olthin ku lahtisikoja naamasta: veres koko truuttu. Siihen se jäi meiltä koko fiini satoprianki. Nii julmaa ja kovasti fiiniä ku se meirän syäminen oliki, remahti siitä lopuksi aikamoonen nauru jotta:
— Eikhän Mösjöö tilata viälä toinen satsi?
Mutta Mösjöö otti nii ittehensä jotta lähti suaraa päätä ravintolan keittiöhön ja ku oli siälä aikansa pullikoonu, nii jo tuathin tukevat ja hyvin paistetut suamalaaset sianlihakotletit.
— Täm'on nyt poijat »pork rotii», jottas tiärättä! — mahtavootti Mösjöö.
Muttei ne kommellukset siihe loppunhet; pahin munaus tuli lopuksi, ku Mösjöö tilas jälkiruakaa. Me kaverin kans syäthin jotaki kräämiä päälle, mutta Mösjöö seliitti jotta hänen vattansa ei siärä sellaasta. Hän tahtoo »viillettyjä omenoota». Se tilas sitte jotaki »pom'ia» ja oli syvästi loukkaapunu ku flikka toi sille — paistettuja perunan paloja!
Omena ja peruna on kuulemma melkee samoon franskankiälellä ja meirän
Mösjöölle tuli katala mistaaki, josta s'ei kärsiny kuulla puhuttavankaa.
Me kotoonnuumma siinä hotellis nii, jotta teimmä ittellemmä aivan oman ruakalistan, jottei tullu sekaannusta. »Voo a la Myrrha» (Myyrän vasikanlihaa), »Kotlet a la Kolehmaine» (Kolehmaisen kotletti), »Piff a la Peltone» (Peltosen piffi), »Potaash de la Fintupp» (Fintupin soppa), »Omelett Finlandais» (Suamalaasten munasotku) — mutta harikot ja muut hapankaljat tilattihin aina »a la francee».
Paljo siäl'oli Pariisis katteltavaa, monet suuret museot ja tairekokoelmat, maailman kuuluusat puutarhat Tuileriat ja muut mahtavat julkiset rakennukset, kuninkahalliset linnat ja yksityysten palatsit. Muistomerkkiä ja veistokuvia jos kuinka paljo. Tarvitaas kuukausia jos kerkiääs niitä tarkemmin syynätä. Muutamas mekki käyymmä. Se Louvren kuuluusa museo oli niin mahrottoman suuri ja paljo huanehia, jotta hyssytellä sai hyvällaasesti että päivänmittahan läpi pääsimmä. Kuvatauluja, suuria ja piäniä, oli siälä satoja huanehia täynnä. Siäl'on Italian, Hollannin, Espanjan vanhojen mestarien tauluja sylikaupalla. Oli se kuuluusa Monna-Liisakin, joka täs joku vuasi sitte varaastettihin mutta saatihin kumminki takaasi.
Kiärän näköönen flikka s'oon. Kattella luimisteloo kulmiensa alta jotta:
— Mitäs tykkäät pihlajanmarjoosta?
Yhrellä silmällä vain saatoon mäkin sitä silmihin kattella.
Monta suurta huanesta oli täs entises kuninkahallises linnas, josta nyt on tehty museo, viälä siinä kunnos, kun ovat ollehet kuuluusien kuninkahien viirennen- ja kuurennentoista Lutviikin aikana, jokka täs samas raris huushollia ja hovia aikoonansa pitivät. Siäl'oli Lutviikin kirjootuspöytä, pännä, sakset ja sikillit, mutta Lutviikia ittiä ei näkyny. Kattelin sen kaunihin Maria Anttuanetin mahtavaa sänkyratia jotta:
— Vai täs s'oon sekin Maija aikoonansa peppurehtanu? — Joo, joo, mahtuu mahtajat maanrakhon, mutta pykningit, sängyt ja huushollikapinehet, niinku tua Lutviikin nuuskatoosaki, tänne jäävät. Mitäs sillä sitte on väliä, onko ihmine elääsnänsä trenkinä hakannu halkoja toiselle, vai ähkyny rikkauttansa ja puhkunu mahtavuuttansa, komeellu, komennellu ja kurpinnannu toisia? Kummastakaa ei oo, ei isännästä enempää ku trengistäkää enää aivastusta jälellä.
Siälä entisten kuninkahien sänkykamaris muistuu miäleheni yhren vanhan kreikkalaasen filosoofin lystiksensä kirjoottama juttu rikkahan ja köyhän miähen kualemasta:
Se rikas miäs oli ollu suuri herra. Oli vippakonstiilla, vähinsä alkaappäältä varaastamallaki ja sitte muutoon puljuttamalla saanu paljo rahaa ja valtaa, »sivistystä» ja tiätysti ystäviä ja hännänkannattajia, n'otta s'oli lopuuksi siinä maas aika porho. Tapatti viimme hallittijanki ja rupes itte keisariksi. Mutta kesken kaiken tuli kualema ja sanoo jotta:
— Nyt lährethän!
Keisari pani vasthan ja koitti seliittää jotta:
— Mull'on niin kovasti asiat levjällänsä ja viälä paljo tekemätä, jotta min'en ny tahro oikee keriitä!
Mutta se viikatesmiäs sanoo vai jotta:
— Ne saa ny jäärä ne sellaaset — — Täs on justhin kuallu yks köyhä suutarikin ja mun on määrä viärä teirät molemmat samalla paatilla Tuanelan virran yli.
— Orota nyt eres hetken aikaa — tykkäs keisari — Ja joutaahan se yks vaivaane suutari siälä paatis sen verran orottaakki, jotta mä saan määrätä asiani, kuinka pitää olla mun jälkheni ja kuka mun tavarani saa.
— S'oon aiva turhaa! — sanoo viikatesmiäs. — Tuu pois nyt vain.
Ja ku se ruhtinas rupes panhon vasthan, nii viikatesmiäs siappas korvista kiinni ja karjaasi jotta:
— Nyt mennähän, suutari orottaa!
Ja nii kans menthin.
Paatis istuu jo kauan sitte se suutari iloosena ja tyytyvääsenä jotta:
— Eikö jo pian lähretä.
Sitä imehteli se ruhtinas ja kysyy jotta:
— Kuinka sä nuan iloonen oot? —
Ja siitäkös suutari seliittämhän jotta:
— Pääsin nuasta vihliääsistä lestoostani, katkennehesta naskalista ja kenkärauskoosta, hyyrynmaksosta ja kylmän kynsistä. Ilolla mä jätän koko omaasuuteni, lestipussini sinne, viäkhön kuka tahtoo, syrämmestäni annan — —
Kuka tiätää kuinka syvhin ajatuksihin m'olsin siinä vaipunukkaa, jos ei se Mösjöö-Tommila olsi nykäässy käsivarresta ja sanonu jotta:
— Mitäs me näistä vanhoosta romuusta kattelemma! Lährethän me
»Punaasehen myllyhyn», siälä s'oon elämä! — —