PERLIINIS.
Stettinin asemalla meill' oli pari tuntia junan lähtöhön. Juotihin olutta, jota siälä sanothan »piiriksi», pureskeltihin knakkimakkaroota aijan kuluksi ja oltihin kovasti saksalaasia. Tarkasti sai kattua kapsäkkinsä perähän, jottei se lähre kävelemhän. Kyyppariaki piti ottaa kesken kaiken korvasta kiinni ja sanua jotta:
— Totta helkutis täälä Saksas on sama kertomataulu ku muallakin mailmas! — Kattos ny sinä kellnerin-penikka, ku nua numerot räknäthän sormilla yhtehen, niin siitä tuloo 9:45 — eikä 11:45!
— Ooh, pardon mösjöö! — huitoo kyyppi molemmin käsin. — Anteeksi minä en huomannu. —
— Ei mitää! Korvilles tarvittisit, mutten minäkää huomannu heti huitaasta.
Junamatka Stettinistä Perliiniin kestää vähä yli 2 tiimaa. Junasta nähtynä on ympäristö tasaasta laajaa kumpua, joka on kokonansa viljeltyä; ruis, ohra, vehnä ja kaurapeltoja. Ojia ei oo, vilja lainehtii nii kauas ku näköö. Mihnä tie kulkoo, siäl' on tiänvartehe istutettu lehtipuita. Taloonpoikaasasunnot on tiilestä ja outua on nährä, että saksalaasella maanviljelijällä ei oo juuri mitää ulkohuonehia. Korkeentaan yks, john' on talli ja makasiini. Kamppehet seisoo pihalla.
Junat ajaa siälä paljo kovempaa vauhtia ku Suames; nuan 80 km tiimas. Mutta vaunut on huanompia ku meillä. N'oon likaasen näköösiä, kulunehia. Vaunus käytävä ei kulje pitkipäi vaunua niinku meillä, vaan poikkipäi. Joka vaunun kyljes on kymmenkunta ovia ja sellaases poikkiosastos on tilaa 6 hengelle. Ovet suljethan tarkasti ennen lähtöä, eikä pirä kurkistella oviklasista pihalle, sillä yhtäkkiä voi tulla huiskata toinen juna vastahan ja hairata herralta pään mennessänsä, jos ei se oo kovin lujas.
Ku Perliiniin tullahan, ajethan ainaki nuan puolituntia esikaupunkien lävitte, jottei sitä oikee tiärä, koska on kaupunkihin tullukkaa, ennenkuin juna toppaa ja ihmiset lähtöövät hyppäämähän. Silloo on paras hairata eväspussinsa kainaloho ja painaa sakkihin. On niis eri hulina näis suuren mailman asemilla. Mutta ku pussistansa pitää lujasti kiinni eikä hätääle, niin aina sitä pärjää.
Perliinis lährettihin ensiksi ajamhan kaikki julkiset paikat. Otimma pirssiauton, mutta jouruumma ajamhan sellaasilla körökärryyllä jotta silmät päästä varista ja sualet pirinpärin. Ovat nii saksalaasia, jotta kaikis vosikka-autoos käyttävät umpikummia, jokka kolistaavat pirut irti ihmisestä, vaikka koittaas olla kuinka jumalinen. Käytihin Brandenburger-torilla, Sieges-Allee, Sieges-Seule, monet museot, valtiopäivätalo, ja mithän mahtavia pykninkiä kaikki olivat, mutta lopuksi ajettihin Perliinin suurehen hianohon ulkoilmaravintolahan, »Krollihin», Sieges-Seulen luona, siinä suuren oopperan viäres. Mösjöö Tommila seliitti kylmästi jotta: täällä m'oon ollu ennenki.
Se oli komia puistoravintola, rautapetooni-terrassit kaunihit istutukset, hauskat katokset riippukukkinensa. Suuri orkesteri soitteli fiiniä musiikia ja Mösjöö-Tommila keskusteli syvällisesti kyypin kans ruakalistasta, viiniistä ja parahista samppanja-merkiistä.
Fiiniä s'oli istuskella siälä kukkapurkkien ja kahisevan silkin keskellä kukkaterrasilla.
Ja tyyristä.
Siältä lährettihin kattomhan Sieges-Alleen suuria marmori-veistoksia, jokka seisoovat suaras preussilaases rivis kahrenpualen komjaa puistokatua. Oli siinä keisarin kuvia jos jonkinlaasia, oikee kunkku poikinensa, kaikki historiallisesti ja saksalaasesti tarkkaa tyätä.
Mutta sitte sanoo Mösjöö-Tommila jotta:
— Käyrähän ny siinä kuulus »Unter den Linden» kaffilas, johna suamaalaaset pruukaavat istuskella. Käytihin siäläki. Se oli karulle avonaane ravintola, johna ei ollu etuseinää ollenkaa. Karullaki oli viälä pöytiä, johka tarjooltihin ruakaa ja juamista. Saksalaaset joivat vain kaljaa, »piiriänsä», ja söivät nahkalaukustansa voileipiä. Saksas on joka ihmisellä, niin miähellä ku naisella jonkillaane tuamarin nahkalaukku aina följys, johna ne kuljettavat tavarootansa ja evähiä. Ulkomaalaasen tuntoo heti siitä, jotta niil' ei oo nahkalaukkuja ja ravintoloos juavat muutaki ku olutta.
— Ooooh! — huurahti Mösjöö-Tommila justihin ku mä pistin piffinpalaa poskehe, — Quelle ce femme? — ja näytti sormella yhtä kaunista neitiä, joka istuu pöyrän ääres toisella seinää.
— Mitäh? — kysyymmä me, jokkemma franskaa ymmärrä. —
— Oo, teitä minun rakkaat tyhmät maamieheni, jok'etta parleeraa franseeta. Ettekö näe tualla kaunista madmuasellia?
— Tua flikkako tuala?
— Se juuri, kom sii, kom saa, ce bon! — Minä tahdon tarjota hänelle kuahuvaa samppanjaa! — riehuu Mösjöö-Tommila. — Ette saa pahastua veikkoset, että minä olen niin ranskalainen — —
Meirän ei tiätysti passannu panna Mösjöö-Tommilaa vastahan. Se lähretti sanan kyypillä sille neitille, pyyti pariksi tunniksi oppahaksi automatkalle.
Ja neiti tulikin.
Mösjöö-Tommila, joka vissihin oli entisestä tuttu neitin kans, esitti meirät sille ja seliitti, jotta se on harvinaane kappales Thüringenistä. Kun oli syäty ja vähä viinillä virutettu hampahia, lährettihin taas autolla kattelemhan kaupunkia. Me istuumma kaverin kans etupenkillä autos ja Mösjöö-Tommila keskusteli vilkkahasti neitin kans takaistuumella. Ja aina välhin kuuluu niinku lehmä olis vetäny takakoipensa syvästä savesta.
Viimmee mä rupesin epäälemhän, käännyn ympäri ja kysyynki jotta:
— Ettähän te vai siälä peräpenkillä pussaale? —
— Oooh, te rakkaat tyhmät maamiäheni! — huitaasi Mösjöö-Tommila. — Mitä te ymmärrätte näistä suuren mailman tavoista!
— No pruukathan sitä meilläki silloo tällöö tärähyttää — —
— Jo on aika epeli — tykkäs kaveriki kuivilla suin ja pyhkii huuliansa.
Illalla jo lährettihin Perliinistä ja se Mösjöön opasneiti saattoo meitä uskollisesti asemalle asti. Raskas oli eronhetki, n'otta Mösjöö-Tommila sanooki, jotta:
— Jos ei mull' olsi niin paljo tuttuja madmuasellia Pariisis, nii mä ottaasin tämän Freulein Thüringenin joukhoni Pariisihin asti.
Heti sitte lährettihin, ku Mösjöö-Tommila oli viälä kerran pussannu fröökynää kärelle. Kyllä ne suuren maailman tavat on sellaasia, jotta aiva me pakkasimma mennä sekaasinsa. Mutta oli se hyvä jotta meill' oli se Mösjöö-Tommila joukos, jottei me aivan puuhevoosilta näyttäny kaverin kans.
Taisi olla jo hyvästi pimiä ku Perliinistä lährettihin pikajunalla painamhan Kölnin kautta Pariisia kohre. Ainakin tuntuuvat kaikki tavalliset pasiseerarit kovasti väsynehiltä ja fletkuusilta ku makuuvaunuhu kontittihin. Ja paljo meit' oliki suamalaasia samas matkas, kokonaasta neljä makuuvaunullista. Niis' oli urheelijoota kaks vaunullista, ja meitä joukkoho lähtenehiä sivilistiä, huutosakkia, niinku meitä karahteerattihin, toiset kaks vaunua. Mihkä osastoho vai päänsä pisti, nii joka paikas puhuttihin suamia, n'ott'oli aiva ku Suames olis reissannu, sillä erootuksella vai, jotta ei ruattinsanaa kuullu koko matkalla.
Siin oli vähä sellaasta kiirusta ja sekaasta se makuupaikkansa ettimine, jotta Mösjöö—Tommilanki kapsäkit joutuuvat muiren ihmisten pussien joukkohon, eikä Mösjöölle ittelle tahrottu löytää paikkaa ollenkaa. Se ku oli nii liikutettu siitä erosta sen fröökynän kans, jotta vaikka se olis istunu mihkä penkkihi, nii aina hetken päästä jokin pukkas kylkehen jotta:
— Anteeksi, täs on mun paikkani!
Ja Mösjöö, jok' on rauhanmiäs ja aina kohtelias, nousi ylhä, teki fiinin kumarruksen ja jenkkas seuraavahan osastohon.
Min' olin jo nukkunu hyvän aikaa, ku Mösjöö ummes silmin yäpaita käres ilmestyy mun osastohoni ja kysyy jotta:
— Pardong mösjöö, voitteko sanua, herraseni, onko minun sänkyni tuotu tänne! — Se pitäisi olla tässä junassa mukana, mutta minä en jaksa käsittää, minne se on joutunut — — Ihmeellistä — — Mutta sehän on Jaakkoo! Hyvä veli pelasta minut noiden Holopaisten käsistä.
— Minkä Holopaisten? —
— Herra Jumala, minä tulen hulluksi! Koko juna on täynnä Holopaisia! — voihkii Mösjöö. — Minä olen etsinyt sänkyäni, ja mihin vain olen tullut, joka paikas on Holopaisia. Miehiä ja naisia, kaikki ne on Holopaisia. Tualla oli koko vaunu Holopaisia täynnä. Aina vain sanottihin, vaikka olisin minne mennyt:
— Anteeksi, tämä kuuluu Holopaisille!
Löyrettihin se lopuksi toki Mösjöön sänkykin.
Tyytyväisenä Mösjöö oikaasi siihen ittensä ja huakaasi:
— Koko Holopaisten sukukunta on lähtenyt Suamesta liikkeelle! —
Aamulla oltihin Kölnis. Se oli paljo siistimpi ja hauskemmannäkööne kaupunki ku Perliini, johna kaikki taloot on kolisavusta mustia ja likaasia. Kölnis on komeeta puistokatuja, rakennukset vaihtelevia. On ahtahia kiamurtelevia keskiaikaasia katuja, satavuatisia vanhoja taloja, luasteri- ja kirkkoraunicota ja niiren rinnalla uurenaikaasia loistohuviloota. Kölnin vanha tuamiokirkko oli nimensä arvoone ja Reinin mahtava silta saksalaasen teutoonihengen puhuva ilmennys. Franskalaasten miähitysjoukot Reininsillan molemmis päis seisovien jättiläiskokoosten kivisten keisaripatsahien juurella näyttivät hyttyysiltä härjän sarvis. Pari tuntia me suamalaasroikka kiärtelimmä Kölniä suurilla autopussiilla ja kattelimma ympärinsä. Käytihin ravintoloos pistämäs vähä sapuskoota poskehen ja olutta maaruhun ja nii taas junahan.
Kyllä näki jott' oli tultu teollisuusmaahan. Tehtahia ja savupiippuja joka pualella. Pelkias oli tehtahan piippuja ku honkia mettäs. Ykstoikkooseksi se pakkas käyrä kattella sellaasia näköaloja; ei ollu eres korttipakkaa joukos. Nälkäki rupes tulemhan eikä meirän juna seisonu sen enempää asemilla, ku että parahiksi kerkes suklaapussin ostaa, n'otta s'oli yhtehe aikaa oikee murheellista menua.
Franskan tullis meinas tulla tappelu. Sellaaset pikkuuset mustapartaaset franskalaaset äijänkänttyrät meinasivat viärä meiltä paperossit kapsäkiistä joka miäheltä. Ei olsi muka saanu tuara rajan yli muuta ku 20 suamalaasta paperossia, ja meill oli niitä plakkarit täynnä ja loput kapsäkiis. Siinä tuliki eri pulina ja kiälillä puhumine, mutta loppu oli se jotta me voitimma ja pirimmä paperossimma. Mutta kyllä siinä kans piti mekastaa ja huitoja molemmin käsin oikee hiespäin. Ja tupakin pistää tullimiähenkin suuhu, ennenku se oikee käsitti, mitä me meinasimma.
Sitte sitä mennä jurrattihin koko päivä kylien ja kaupunkien läpitte ja tuumattihin vai jotta minkähänlaane se Pariisi oikee on. Lentääköhän siälä heti flikat kaulahan — — —