HAMPURIN PÖRSSIS.
Oottako kuullu jotta m’oon ollu Turuus niis suamalaasen yliopiston avajaasjuhlis ja voiin kovasti hyvin?
Mä kestaalin mones paikas ja hyvin tulin toimhen, mutta Hampurin Pörssis mun piti vähä rähistä. Ajatelkaa ny, jotta Turku on melkeen aiva suamalaane kaupunki, mutta siälä Hampurin Pörssis ei vaa saa suameksi syärä.
Ja kaikki suamalaasekki siälä Turuus puhuuvat heti ruattia, ku ne tuloovat Hampurin Pörssihi, kun s’oon niin fiini paikka.
Ja mä kun en osaa ruattia välistä olleskaa!
Arvakkaas kuinka siinä käythin kun mä tulin sinne ja meinasin syärä suameksi?
Siinä tuli mulle ja sille passariflikallen sellaane »fenskaamine», jotta muiren herraan jäi suu auki ja kaffeli pysthyn.
Ja kyllä n’olis mun nakannehet pihalle, jos olsivat tohtinhet, vaikk’en sanonu niille pahaa sanaakaa.
Mä tulin ruakasalihi, täjäsin tämän saran kilon omaasuuteni lavittallen ja soitin mahtavasti kellolla piikaa niinku muukki herrat.
Heti siihe lentiki sellaane piperööne jotta silmiä huikaasi.
— Vaskare foo loota vara? — se sanoo ja huiskutti häntäänsä.
— Häh?! — karjaasin mä. — Sanoks’sä mua heti lootaksi senkin pynttyhäntä? En mä ny mikää lootikko silt’ oo, vaikk’ onki isoollaane vatta — — —
Se rupes huitoomhan käsillä ja pärpötti jotaki jotta:
— Voi voi ja intti förstoo taala finska! Hilta, Hilta kom hiit, häär fintuppi sitta — — —
Ja nii se meni kättä heittään ja klenkutellen kun oli tullukki.
Kun mä sitte kattoon ympärilleni, niin koko sali istuu suu auki, lihanpalat kaffelin noukas ja vahtas mua ku tulisilla kekälehillä.
Silloo mun ei auttanu muu ku tolkata sen ruattin, jonka mä aina tairan.
Mä sanoon jotta:
— Inte so faali, pistelkää liivihinnä vaa —
Ja aivan ne frääsäs.
Ykski äijä siinä mun viäresnäm sanoo jotta:
— Dumbum!
Ja mä tokaasin vastaha heti jotta:
— Pum pum!
Sitte siihe tuliki jo köökin pualelta toine flikka, ja se puhuu aiva purkista suamia. Kysyy jotta:
— Mitäs sais herralle olla?
— Syärä mä meinaasin täällä — — —
— Jahah, täs olis — sanoo se flikka ja pisti mun etheni yhren paperinpalan.
— Mikäs se täm’ on? — kysyn mä.
— Ruakalista. Sopii siitä kattella, mitä haluaa.
No m’otin sen paperin kätheni ja rupesin kattelemhan, mitä siin’on. Ja vaikka mull’on koko lailla hyvät silmät ja latinalaasestaki präntistä saan selvän, niin siitä min’en ymmärtäny muuta ku limunaatit ja paperossit.
— Mitäs kiältä se täm’ oikee on? — kysyyn mä siltä flikalta.
— Tuos on ruotsia ja tuos on ranskaa — viisas se flikka.
— No, mihnäs täs on suamia, jotta mäki ymmärtääsin?
— Jaa — — — suamia ei siin’oo ollenkaa — sanoo se flikka.
— Hoo-oh, soo-oh, vai ei ollenkaa! — No kuinkas mä ny sitte tiärän, mitä räättiä mä tilaan, kun ei tästä saa selvää? — Mitäs sorttia se tuas on?
Se flikka rupes kattomhan sitä kans ja tavas ja tankkas ja lopuuksi sanoo jotta:
— Kuulkaa herra, emmä taira liijoon ruattia lukia — — —
Silloon mun nousi jo karvat pystyhy. Mä nousin ittekki seisomhan ja kysyyn kovalla äänellä niiltä muilta herroolta jotta:
— Onko täälä ketää, joka voii seliittää mullen, mitä sinsalloja täs ruattalaases plakaatis oikeen on?
Mutta kukaa ei puhunu mitää.
— No onkos täälä sitte ketää sellaasta herraa, joka honaa, mitä täs franskan kiälell’ on kirjootettuna?
Ei ollu ketää sellaastakaa.
— No mitä tuhannen juuttahia sitä sitte tällääsiä plakaattia kirjootethan, jost’ei saa mitää selvää? — karjuun mä ja fläiskäsin sen paperin siihen pöyräilen jotta sualakupit poukkooli.
— Mitäs täs ny tehrähän? — kysyyn lopuksi siltä köökkipiialta.
— En mä vaa tierä — huokaasi se.
Silloon mä sanoon jotta:
— Oli ny mit’oli. Mä otan tuasta franskalaasesta kirjootuksesta tuan kaikiista tyyrihimmän räätin — — — tuan tuas, Piff a la pöff sankt Töff — Tua se tänne, nii kattothan, mitä se on, jos sitä ilikees syärä.
Piika otti paperin, pani sormen sen räätin päälle jottei vaan sekaannu ja lähti menemhän köökkihi.
Mä sain orottaa kauan aikaa ennenku tuathin.
Mutta kyllä siinä sitte oliki tavaraa! Ku oikee sellaasella lihatiinun kannella tuatihin kaikenkokoosia kippoja ja kappoja, pläkkitoosia, fatia ja talterikkiä ja kolmet veittet ja kaffelit ja kolme eri suurta lusikkaaki. Kaikki ne tällättihin siihen mun eteheni jotta koko pöyt’ oli niin täynnä jottei kyynäspäät pöyrälle mahtunhet.
Mä kattelin hyvän aikaa, jotta mistä päästä mä oikee alkaasin. Ja kyllä siin’oli monellaasta ruakaa. Yhreski talterikis oli ku jauhovelliä ja vehriäästä silppua, kaikellaasia heraheiniä siihen oli pilputtu. Ja yhres kupis oli niin piäniä punaasia naurihia jotta oikee mua nauratti, jotta mistä tuallaasia ipanoot’ oli löyrettyki.
Yhres klasises sokurikoolis oli selvää kananruokaa, piäniä perunan, rööperon ja muuretterin paloja ja kamalaa heraa kaarettu päälle. Ja makkaranpaloja oli seittämää eri sorttia.
Niistä mä alootinkin.
Mä nypiin vähä joka sorttia. Otin sitte yhren purkin kätheni ja kattoon, mitä siin’on.
Ja oikee kulkaa mun nousi hiukset pystyhy, ku siinä purkis oli kärmehenpaloja!
Tuas kahren tuuman pituusiksi palooksi oli leikooltu kärmes!
Mua rupes äykyttämhän n’otta aivan meinas tulla pöyrälle takaasi koko franskalaane räätti, ku samas tuloo piika ja tuaa pöythän hopiaasella prikalla suuria simpukankuaria ja limaskaasia näkinkenkiä.
Mä huurin jotta:
— Viäkää, viäkää takaasi tunkiolle tuallaaset nilviääset! En sunkaa må ny kaikellaasia limaskoota rupia niälemhän! — Ja tämä kärmes ja kaikki nämä pois! — — —
— Mikä kärmes? — siunas se piika.
— Nua kärmehen palat tuas!
— Sehän on ankerias! —
— Mikä ankerjas. Kärmes s’oon! — — —
— Ei se oo kärmes, kala se on, vaikka se on kärmhen näkööne! — höpötti se piika.
— Viä, viä hyvä ihmine pois ja joutua kaikki tyynni — — —
Mä nakkasin rahat pöyrälle, hairasin hattuni ja törmäsin pihalle.
En saattanu syärä enää koko päivänä yhtää mitää ja samana iltana mä reissasin pois koko Turuusta.
Oikee mua viäläki yäkyttää ja mahas kaiveloo jotta, jos mä siltäkin satuun vahingos jonkin kärmhen palan nialaasemhan.