HRA TUNTEMATOON.

Oottako kuullu jotta mull’oli lauantaina iltapäivällä harvinaane tilaasuus ja kunnia?

Mull’oli kunnia haastatella sitä salaperäästä junkkaria, jot’ei kukaa tunne, vaikka sen on moni nähny ja ollu puhees ja tekemisiskin sen kans.

Hra Tuntematoonta!

Sitä samaa juupelia, jota poliisit ovat yrittänhet saara kiinni jo monta kymmentä vuatta, mutteivät oo saanhet. Jäljillä ovat ollehet, mutta sitte se katuaa ku kastet maaha.

Eileen kun lehti oli jo valmis ja mä knapittin housuni, jotta mä lähren kotia, (m’oon kuulkaa niin lihoonu, jotta aiva pitää pitää housunliirinkiä auki ku kriivaroottoo) — niin samas soittuu telefooni ja kysyttihin jotta:

— Haloo, onko se herra Jaakkoo?

— Joo, s’oon minä itte!

— No päivää ja tervhyysiä Ruattista ja olis mulla vähä tulijaasiaki — —

— Häh, mitäh — kysyyn mä ja sanoon toisille toimittajillen jotta:

— Hiljaa ny poijat. — Niin mitäs se olikaan?

— No ompahan vaan vähä Brattia potus.

— Kuka puhuu, tuata, kenenkä kans mull’on kunnia puhua?

— Tjaah, se on vähä arka paikka. Mun ei passaa sanua nimiäni, mutta min’oon se sama miäs, joka tunnethan hra Tuntemattoman nimellä.

— Oohoo — pääsi multa.

— Joo — sanoo. — Kun nyt on purjehruskausi loppunu ja joppookin pitää järjestää taas uuthen laihi, niin mä ajattelin, jotta jos haluaasitta haastatella, niin se käyys ny kovasti hyvi päinsä.

— Kiitoksia! Sepä ny jotakin! Mihnä sais tavata?

— Minä asun täälä moottoriveneheni kajuutas. Tulkaa Kalaranthan, niin laivapoikani kyllä opastaa.

Minä lährin het!

Siinä entisen Lasellin rautakaupan nurkas seisooki yks poika, joka nosti komjasti lakkia ja sanoo jotta:

— Minä viän.

Ja siinä uurella pryyllä oliki yks suuri harmhaksi maalattu moottoripaatti ja siihen se mun viisas. Mä koputin kajuutan ovhen, niinku herroos pruukathan ja heti sanoihin, jotta:

— Sisälle!

Aukaasin oven ja — kyllä mä hämmästyyn jotta:

— Sinäkö saamari se oot, se hra tuntematoon!

— Minä, minä — nauroo se junkkari, jok’on mun rippikoulutoverini ja hyvä tuttu.

— No älä ny heikatti, vai sä se oot! Mutt oot sä aika epeli, em m’olsi luullukkaa. — Ja näin komja ja fiini paatti kun sull’on. Mistä sä oot tämän komffoijannu?

— No pitää sit’olla värkit sitä mukaa ku hommakki. Kun on sellaaset suuret ja monet asiat levjällänsä ku mullaki ny on, niin ymmärtää sen.

Ja kyllä sill’oliki komja kajuutta. Aivan mahongista ja vaskesta kiilti ja moottoriki oli 64 hevoosvoimaa. Sametti-tyynyt penkiillä.

— Kolmes tiimas mä ajan tällä täältä Vaasasta Ruattin pualelle?

— Älä hemmetis, vai menöö se nii lujaa.

— Pitää olla sellaane masiina, jottei poliisit eikä tullivenhet peräs pysy. Eikä ne pysykkää. Parhaat tullinuuskarien paatit teköö 18 knuuppia, mutta tämä teköö 85 knuuppia — —

— Mikä se knuuppi o? — piti mun kysyä, kun en m’oo oikee meriasioosta selvillä.

— No se on sama ku solmu elikkä solmunväli.

— Jaa-ah — sanoon mä. Vai solmuja. Mutta eikö ne mee joskus aiva takkuhu, kun niin ajetahan?

— Hahhahhaa! — nauroo se hra Tuntematoon ja nosti sähköllä keitetyn kaffipannu pöytähän ja otti seinäkaapista sellaaset kauhian hoikkajalkaaset pikarit ku maronlakit. Mutta mä sanoon jotta:

— Sos sos soo, s’ei passaa olleskaa. S’oon visshin väkijuamaa ja m’oon lakia kunnioottava kansalaane. Suames on kialtolaki! Jes jos poliisit sais tiätää, jotta sä tarittet mulle tuata kullanruskiaa munkkia!

Silloo se nousi ylhä, vihelti kerran ja samas heitti laivapoika köyret irti ja moottori rupes hakkaamhan ja kallisti jotta jos en m’olsi saanu vähä väistetyksi, niin koko pottu olis kaatunu mun hämmästynesehe suukkuhuni.

— Pian täs laki täytethän — huuti hra Tuntematoon ja paatti meni jotta vesi piraji ja Vaskiluatoki vai reisuusti välähti.

Oikee otti hengen kiinni. Nii lujaa se meni.

Ja sitte toppas ku tikkuhu.

— Kolme meripeninkulmaa! — sanoo hra Tuntematoon. — Nyt m’oomma Suamen rajan ulkopuolella. — Kippis.

— Kippis sanoo merimiäs.

— Niin sanoo jotta kippis.

— Kippis, äääh.

Ja sitte me jutelthin.

Se kertoo, jotta s’oon tianannu tänäki kesänä hyvin. Tullen mennen. Täältä s’oon kuljettanu Ruattihin kenkiä ja paperossia. Eikä paperossiista mee tupakkiveruakaa kun niitä viää rehellisesti ulkomaille. Ensin sai kruunun laatikosta, mutta ny viimeaikoona vain 50 äyriä. Ruattin pualelle ne piti tuara salaa, mutta ku on tuttuja miähiä vastas ja puplikaaniakin vähä auttaa, niin hyvin s’oon menny. Ruattista on takaasi tulles tuatu kaffia, n’otta sit’ on kaikki mettäkki täynnä Lohtajalta Porihi asti. Säkkiäki on hajonnu ja kaffia niin varisnu pitkin puskikoota, jotta 10 vuaren perästä on kaffipuu yleesin lehtipuu koko venska Österoottenis. Ja hyvinhän n’oon kaupat rotsinhet, eikä voi tullinuuskarikkaa moittia. Frii kaffiis ovat pysynhet ja saanhet vähä tupakkirahojaki.

— Mutta paljohan n’oon poliisit ja tullimiähet saanehet sun tavaroostas takavarikkohonki —

— Hui hai! — Ei muuta ku se mik’on meinattuki. Kattoos, s’oon sillä lailla, jotta mä pruukaan panna pari apulaastani 10—12 säkin kans erellä kulkeehe ja iasti tuloo vasta peräs. Se syättivehes ajaa sitte niin likiltä rullipaattia, jotta vissisti äkkääväkki. Tullilaivas nousoo aikamoone metakka jotta.

— Siru siru, faananamma tuusan juttan, sisoh salakuljettajia!

Ja sitte ne panoo moottoripaatin merehe ja siihe hyppää 2—3 tullijunnia pyssyt käres ja huutaavat jotta:

— Seis seis elikkä me ammumma.

— Ja mun poikani syöttipaatis nauraa pihistäävät jotta:

— No nyt ne lähti. — Mitä nuaren ampumisesta! Ei n’oo ikänä osannehet.

Poijat pistäävät piippuhu valkian ja pitäävät sellaasta parhaltaasta vauhtia päällä, jotta tullivenes hissuksensa saavuttaa, ajaavat ranthan ja pyhkääsöövät mettähän, elikkä rupiaavat riitelöhö ja rähisöhö. Niitä sitte lähtöövät tullijunnit kuljettohon ja ovat miälisnänsä ku saivat kiinni, mutta sillä aikaa ajaa mun isoo lastilaivani kaikes rauhas maihin. Siäl’on isäntiä ja hevoosia orottamas ja »jyväsäkit» lähtöövät maakuntaha jauhettavaksi. Hyvinhän s’oon kannattanu.

— Täs hiljan mä tein oikee aika jutkun näille tulliherroolle — jutteli hra Tuntematoon. — Pari viikkua sitte niitä lähti Ruattin pualelle aika sakki yhrellä komjalla tullionkarilla tekemhän salasopimus Ruattin pualen puplikaanien kans, jotta heti ku täältä lähtöö sinne jokin tupakkilasti, niin täältä sähkötethän sinne jotta:

— Pass opp, nyt tuloo!

Ja ku Ruattin tullista lähtöö kaffilasti, niin siältä knakutethan tänne jotta:

— Hori opp!

Veljellisesti näin autethan toisiansa ja saaraha osansa takavarikosta.

— Hi ha ha — nauroo hra Tuntematoon. — Juu peeveli, viälä eivät oo saanhet yhtäkää kertaa, vaikka n’oon sähköttänhet ja knakuttanhet jotta pää täräänny. Ny ne istuu, imehtelöö ja manaa mua. — Mutta se se kiärint’oli kun mä passasin päälle ja pistin herraan paattihin vähä omaa tavaraani. Ja hyvin meni. Yks puplikaani korjas pois ku herrat olivat hotelis syämäs. Kyllä mua huvitti ku mä seisoon Uumajan rannas ja katteIin herraan lähtyä. Sillon tuuli ja oli vähä sumuaki — — —

— Kippis.

— Onko vissisti 3 meripeninkulmaa?

— O-oh!

— Mutta kuule, jos Markus sais sun kiinni?

— No mitäs sitte?

— Saakuri viä poika, s’oot tehny niin paljo jutkuja ja klenkkuja, jotta sun tuamitaas seittemän kertaa elinkautishen linnaha.

— Phyh! jos ne mun kiinni sais, niin viäläpäs ny asia! Kyllähän poliisit mun tuntoovat mikä min’oon ja tiätäävät mun oikian nimeni. Mutta sitä n’ei tiärä, eikä usko vaikka sanooski, jotta min’oon se herra Tuntematoon.

— Kippis — — ähäh —

Kyllä mun täytyy tunnustaa, jotta mä en muista yhtää mitää koska ja kuinka m’oon kotia tullu, mutta palttoo mull’oli yllä ja hattu niin niin krutus, niin krutus pääs, ku aamulla sängystä huamaattin jottah.

Ja kalossikki jalaas.