JUPEN JOULU.
Oottako kuullu jotta joulu on tullu, kuusijoulu, puurojoulu, pukkijoulu?
Kova tyä ja touhu on joka paikas ollu. Tupaa on pesty, varitaikinaa tehty, nisuleipää leivottu. Porsaskin on tapettu. Ja puariis on kauppa käyny ku siimaa. Lahjoja on ostettu, korttia lähretetty ja auttu-iltaa orotethan suloosella tärinällä.
Mitähän pukki tuaa? — se on ainua suuri kysymys, joka nyt huolestuttaa
Suamen kansaa.
Min’oon kans ollu jouluostoksilla. Onneksi ei mull’oo muita, jolle trenkää lahjaa ostaa ku uskollinen ja hianosti sivistyny Juppe-koirani.
Ja sille mä ostin auttuna sen lahjan, josta se parahite tykkää. Se on piäni kaunis knakkimakkara, jonka mä paan silkkipaperihi ja siron korjalla silkkinauhalla ympäri.
Sitte ku tuloo ilta ja klapinnakkoon aika, mä seliitän Jupelle jotta:
— Kule kule, mikä tuala porstuas on!
Ja silloo nousoo Jupen niskakarvat pystyhyn, häntä suaristuu kankiaksi ku keppi ja rupiaa kuulumhan juhlallinen murina.
Sitte mä sanon jotta:
— Mä meen ajamhan sen pois! S’oon vissihin sutari — — Älä tuu sä, se pian puroo sua.
Silloon menöö Juppe pöyrän ala, murajaa ja haukkuu.
Mä menen porstuahan, käännän turkit väärinpäin ja tulin neliinkontin hirviästi ähkyjen sisälle.
Juppe hyppää pöyrälle, haukkuu ja ulvoo aivan oikohonsa, potkii takajaloolla pännät ja pläkkipotut laattialle.
Mä mörisen ku karhu, hypin tasapökkää jotta karvat pöläjää ja viimmeen paiskaan sen silkkipaperihi käärityn knakkimakkaran laattialle.
Juppe hyppää silloon ku piili siihen kiinni, ja samas mä pujahran porstuahan.
Sitte tuun hetken päästä sisälle ja kysyn jotta:
— No mitäs se Juppe täälä nii häjyyli?
Jupell’on silloon paketti suus ja murajaa kauhiasti.
— Mikä s’oon? —
Se vai murajaa ja on mahtavaa.
Näen jotta se meinaa sanua jotta:
— Tääl’oli karhu, mutta mä ajoon sen pois ja tämän otin — —
— Mikä se on? — kysyn mä — Kattotaas!
Ja sitte mä aukaasen paketin ja Juppe seisoo silmä kovana viäres ja murajaa viälä.
— No voi peijakas! — pääsöö multa. — Katto Juppe, tämähän on makkara!
Juppe haistaa, kattoo mua ihmeesnänsä — ja jo heilahtaa häntä.
Pian me tanssimma pöyrän ympärillä, mulla makkara käres ja Juppe kahrella jalaalla peräs haukkujen jotta:
— S’oon mun!
Viimmeen annan ja Juppe pistää sen poskehensa.
Hyvin meni!
Hetken perästä pitää mun päästää Jupen porstuahan viälä kattomhan, jos siäl’olis toinen samallaane. Ei ollu, ja silloon Juppe tuloo takaasi silmät pyöriääsnä kysellen jotta:
— Mikä s’oli?
— S’oli pukki! — sanon mä niinku muukki papat.
Se oli Jupen joulu.