KANSAKOULUN JATKOLUOKAT.
Oottako kuullu mikä ilo nyt taas orottaa Suamen kansaa?
Taas on istunu yks komitea ja muninu Suamen kansalle suuren ilon ja rahanreijän. Tarkootus tiätysti on hyvä ja hyäryllinen ja minäkin sitä syrämmestäni kannatan, mutta mä tunnen samalla pistoksen syrämmeni kohralla, lompakos, ja huakaan yhres Suamen kansan pahimmin soorretun kansanluokan, veronmaksajaan, kans jotta:
— Ja mistä riivatusta ne kaikki rahat oikee meinathan nylkiä, jolla nämä eristyksen kehityksen sivistykset oikee maksethan.
Kun nyt on justhin saatu mojahutetuksi meitä veronmaksajia päähän sillä oppivelvollisuuslailla, jotta viälä ollahan pualipökerryksis, eikä viälä pualiakaa niistä uusista kansakouluusta oo saatu rakennetuksi, jokka niin vängällä ja sellaasella kiiruhulla läpiajettihin — niin eikös totitesti ookki jo yks erinomaanen ministeri saanu kravatuksi kokhon uuren ehrootuksen kahren jatkoluakan lisäämisestä kansakouluuhin.
Tämä uusi ehrootus on ny justhin valmistunu ja jätetty mulle ja valtioneuvostolle tarkastettavaksi ja arvosteltavaksi.
Eileen se mulle tuli ja min’oon valmis jo tänä päivänä sanomhan painavan sanani tästä muutaman saran miljoonan markan suuresta uuresta menoerästä Suamen kansan massikan varalle.
Ensiksikin pitää sanua, jotta ehrootus ja tarkootus ja kukatiäs tuloksekkin voivat olla hyvät, mutta tyyristä lystiä siitä tuloo. Oppilahat näiskin tullahan tiätysti syöttämhän, juattamhan ja vaatettamhan kunnan ja valtion varoolla. Uusia opettajia tarvithan tiätysti aika liuma ja niille frii puut, vapaa lämpö ja valo, kuin myäskin lapsilisäykset ja kallihinaijan korootukset.
Näillä kahrella jatkoluokalla on meininki opettaa kakaroosta vaikka mitä: suutaria, kräätäriä, nikkaria, kivimiähiä, timpermannia, kaljanpanijoota, paakaria, kivi-, rauta-, puu- ja savisorvaria, maalaria, latojia, tynnyrintekijöötä, satula- ja kakluunimaakaria, tehtaantyttöjä, tarjoolijaflikkoja, isäntiä, emäntiä, lapsenpiikoja, imettäjiä, kauppamiähiä, tukkityöläisiä, kunnan kirjuria, sanomalehren toimittajia, maanviljelijöötä, karjakkoja, taiteelijoota ja varsinkin tunteilijoota.
Minä oon lukenu tätä komiteijan miätintyä, jotta silmistä vesi juassu, ja huamannu, jotta näillä kahrella kansakoulun jatkoluokalla on tarkootus antaa perusteellinen opetus melkeen kaikis ammatiis, mitä meillä yleensä harjootethan. Ja niinpä mä luulenkin, jotta ne ammatit, jokk’on ehrotuksesta jääny pois — n’oon vain unohtunhet.
Ja mua suuresti ihmetyttää, jotta hra ministeri on unohtanu kaikiista tärkiimmät ja kannattavimmat ammatit ja niiren opetusohjeet. Ne on: politikoottija, luattamusmiäs, piirisihteeri, juhlapuhuja, kansanerustaja, komiteamiäs, konkurssimiäs ja vekselinväärentäjät. — Näis, minä pyyrän viälä sanua, näis ammatiis, jokk’on kaikiista yleesimpiä meirän maas, näis pitää ennen kaikkia antaa Suamen kansalle opetusta ei vain kansakoulun jatkoluokilla, vaan myäs kertauskurssilla, jonsei kattota tarpehelliseksi toimeenpanna suorastansa reserviläiskursseja entisis teservikasarmiis.
Opetus näillä jatkoluokilla ehrotethan käytännöllistä elämää varten. Kouluuhi on perustettava monellaasia työpajoja ja verstaita, johna poijat veistelöö, suutaroo, nikkaroottoo, muuraa, harjootteloovat konehella kirjoottamista ja urvuulla veisaamista, velkakirjan kirjoottamista, ilmootuskaavakkeen täyttämistä verootusta varten jne. Siälä niitä opetethan sanomahan päivää, hyvästi, pukkaamhan, keskustelemhan miällyttävästi, istumhan pöytähän, syämhän trasu eli ruakaliina nenän alla, tarittemhan toisillekki, rykimhän, räkimähän ja niistämhän noukkansa ja pitämhän suunsa kiinni, vaikka kaverin nenä oliskin epäkunnos.
Siälä opetethan suarahan sanojen tulevista Suamen kansalaasista läpikliipattuja junkkareita ja kavaljeeria.
Jatkoluokan »kauppalinjalla» opetethan mm. »myyntioppia», solmun tekua ja piäniä ammatis tarpheellisia valehia.
Kaikki nämä mä ymmärrän olevan tarpehellisia tulevalle kauppamiähelle, mutta — taas pitää mun lausua suuri hämmästykseni, etten sanoosi suarastansa ällistykseni siitä, että hra ministeri, joka niin suurta hualta ja vaivaa on nähny tämän kankianiskaasen ja takkutukkaasen Suamen kansan kouluuttamisesta, on unohtanu pois opetusopistansa »kauppalinjalla» kaikiista tärkiimmän kauppamiähen tehtävän.
Ja se on järkiperääsen konkurssin teon.
Flikkojen opetus jatkoluakilla ehrootethan sellaaseksi, jotta ne olis mahrollisia siihe suurehen tehtävähän joka niitä orottaa, nim. keittämhän ainakin seuraavat ruakalajit arvosanalla »välttävä»: vesivelli, ruisjauhoolla suurustettu puolukkapuuro, perunamuhennos, hernerokka (sen saman luultavasti, jolla Esau myi esikoosoikeutensa sille Jaakoppi-junkkarille), sienimuhennos, mehukeitto, kiiseli, pannukakku, silakkalaatikko, suutarinlohi (voitaan särveerata myös kräätärille), patapaisti ja verivanukas kuin myös kahvinkeitto sekä ilman että korvikkeilla» (kalannahka eli silakanpää).
Flikkaan pitää oppia myös »pöyrän kattaminen ja koristeleminen.
Tarjoolu. Leipä ja voi. Ensimmäinen ruokalaji. Toinen ruokalaji.
Jälkiruoka. Käytetyt pöytäastiat. Lautaset. Tarjotin. Harjoitusta
tarjoilemisessa. Hyvät pöytätavat: ole valmis, asento, ruuan ottaminen.
Veitsen, haarukan (kaffelin) ja lusikan käyttäminen. Syöminen.
Kohteliaisuus ja huomaavaisuus.»
Täs’on paikalla lausua pari sanaa selvitykseksi. On erittäin tärkiää, jotta ensimmääne ruakalaji syärähän ensiksi ja sitte vasta toinen, eikä päinvastoin. Sillä jos toinen ruokalaji syärähän esti, niin mitäs sitte syärähän ensimääseksi ruakalajiksi? — Tämä vaan sanottuna siksi, että arvoosa lukija käsittää, kuinka perusteellisesti arv. komitea on asiaa harkinnu. —
Suamen kansan syämisen suhtehen on mun miälestäni komitejan vaikia saara muutosta aikahan. M’oomma tottunu siihe, jotta alaleuka huiskuu.
Ja ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja ku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:
— Annas Kaisa suureet lusikka!
Erityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa leipua piparkakun.
Sitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä tulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava se ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea asianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»
Ja m’oon samaa miältä.
Elikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok’ on tämän »sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.
Erikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun jatkoluokilla lastenhoitoon. Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy koulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on opetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan: »Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o. itte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään puhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki), imeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän knoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka (knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).
Opetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja näyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:
— Näin!
Ja imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka kansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko koulun imiä.
Sitte saavat oppivaaset kansakouluflikat jokahinen kerran itte kokeella ja kukin vooron päästä pistää tutin sen elävän mallilapsen suuhun, joka tiätysti joka kouluhun ostethan havaantovälineheksi ja jota opettaja säilyttää tiätysti priis luannontiärekaapis, ja joita tiätysti saa tilata koulutarpeiren keskusliikkeestä Helsingistä.
Lapsille opetethan mm. hampaitten »puhkeaminen, henkinen kehitys».
Opettaja voi myäskin kysyä pikkuflikoolta:
— »Miten on koetettava ehkäistä pienokaisten suurta kuolevaisuutta varsinkin kesän aikaan?»
Jä siihe sanovat ne kansakoulutenavat tiätysti jotta:
— Emmä me tiärä.
Myäskin tullaan opettamaan »lapsen vaatteiden pesemistä, ja siistimistöitä tarpeen mukaan». Tiätysti vain tarphen mukahan. Kuin myös laskisangoon kantamista. Kansakoulun jatkoluokilla on niillä flikoolla, jokka meinaa päästä emänniksi, erityyne »emäntälinja», jöhna jokin oikee koulattu xantippa tiätysti neuvoo niille kaikki akkaan kiristys- ja kuristuskonstit sekä kuiskuttaa kaikkiin salaasimmat juanet pikkuflikkaan höröllä törröttävhän korvahan. Kyllä s’oon niin kamalaa ja kavalaa meininkiä jotta mikä meirät miähet oikee perii?
Viälä ehroottaa komitea, jotta valtio palkkaas erityysen ammattipsykoloogin, joka rupiaa reissaamahan kansakoulusta toishen ja tuimalla silmällänsä kattonahan ja määräämähän jokaaselle kersalle sen tulevan elämänuran. Ajatelkaa sellaasta herraa! Ku se tuloo kouluhu, nii kersat jatkoluokilla komennethan rivihi ja se valtion pysokolooki kääntää läpitunkevat silmänsä itte kuhunkin kakarahan ja kattoo, mikä siitä tuloo.
Reisuusti se vai kattoo lapsen läpitte jotta sihahtaa ja määrää jotta:
— Tua takkupää tuas on suutarin sälliksi luatu. — Tuas on paakari, tuas vosikkakuski, tua on hampparin alku, tua selvä tairemaalari, tua jopparin planttu, tua laiha takakenoone ja rutilaiska vintiö on valmis kuritushuanefanki. Tuasta ei tuu yhtää mitään, ja tua fletkusäärinen poika passaa parahite akanmiäheksi ja niin erespäin.
Ku kaikki hyvät ja hyärylliset ammatit on jaettu ja jäljel’on yks sellaane penikka, lottokorva, vääräsääri, pahansisuune, kiukkuune ja krätyyne, tupakinpolttaja ja viinanjuoja, irvileuka, juanittelija ja kaikkiin paheesiin taipuvaane otus, jok’ei mihkää hyäryllisehe kelpaa, niin se on tietysti — sanomalehtimiäs.