LAHOONLOUKON MOOTTORI.
Oottako kuullu kuinka Lahoonloukolla moottoria pyäritettihin?
Siäl’oli isännät kans lyänhet päänsä yhtehen, laittanhet tappuriosuuskunnan ja ostanhet erinomaasen moottorin sitä pyärittämhän. — Sitä tappuria. Vaikka osuuskuntaa se sitte pyärittiki.
Kaikki oli sitte sitä mukaa valmista ja ensimmääseen taloon kaunahaukkaa ruvettihin tappamhan. Ei ne taira tämä nuari väki tiätääkkää, mitä se merkittöö, ku kaunahaukkaa tapethan? — No ei se sen kummeet asia oo ku että ensimmäästä riihtä puirahan.
Jaa-ah, kyllä tämä mailma kovasti eristyy, ku ny puirahan elokki masiinoolla.
Pois jää koko klupukonsti.
Toista s’oli ennen vanhaan ku kaikki elot piti käsinpelin tryskätä ja olla viikkokaupalla riihellä. Aamuvarhaasta, tuas kukoon laulun aikana pruukasivat isännät kakistaa väjen ylhä. Isännän virka oli lyärä lyhtehen päätä ovinurkkahan, väki tryskäs luuvas ja kakarat pyllyylivät ruumenoosis.
Ja konsti s’oli se riihen pistäminenki. Piijat anteli ja trengit taitavasti pistelivät kaksi- jopa välihin kolmikertoohiki lyhteinä riihen parsille kuivamahan.
Oli se toista siihe aikahan, sanon mä, ku aamusta iltahan kuuluu kylältä tahrikas ja tukeva kluvun klapina! Sattuuhan sitä välihin, ku peräkanaa mentihin kluvuulla (varstoilla) takojen, jotta piika sai piaksuroukoosehensa ylimäärääsen paukahroksen, mutta mitäs siitä. Kun aikansa mokotti, nii hetken päästä sai toisen, jotta pysyy kurkku kirkkahana kaiken päivää.
Niin sitä ennen vanahaan jyvät irti otettihin. Oltihin hies ja noes, rukhin voimalla vaa heiluttihin.
Ny niill’on moottorit, isoot tappurit, rusamasiinat ja monellaaset välppöörustingit. Ei eres pohtaa tarvitte. Säkki pannahan ku myllyn truuttuhun ja valmihit jyvät juaksoo ittestänsä pussihi!
Niin ne meinas ne Lahoonloukon isännäkki paiskata kluvut nurkkahan ja ruveta moottorilla riihittöhön.
Moottori saatihinkin, oikee Vaasasta hajettihin, ja kovasti hyvää sorttia piti oleman.
Mutta sen käyttäminen teki yltääset. Vähäll’oli jottei se pyärittäny koko kylää.
Ne muut isännät sanoovat suarahan, jottei ne ymmärrä tämän värkin päälle yhtää mitää, mutta joukos oli sellaanekki hyväkäs, joka luuli kaikki tiätävänsä ja taitavansa ja se ku heti jotta:
— Kyllä mä — —! Ei se ny oo konsti ei mikää raavahalle miähelle.
No se ku rupes fräkäämähän sen moottorin kans, veivas ja pyäritti, kruuvas ja vääntöö ja aina välihi pani voiretta.
— Joko se ny? — — kyselivät isännät siinä viäres henkiä pirätellen.
— Jo se ny kohta — — ku mä vähä viälä kruuvaan — hikos se mestarimiäs.
Ja taas vääntöö ja pani voiretta.
— Mikä kumma sen on? — jahkuu mestari. — Piräs Masa sormias vähä tuan mutterin päällä, ku mä riipaasen — —
Mutta Masa ei pannukkaa sormiansa. Sanoo jotta:
— En peijakas paakkaa, se pia potkaasoo!
Se mestarimiäs oli nii kiukus jotta aiva se pihaji.
Sanoo jotta:
— Sill’on vissihi joki koplinki irti —
Ja taas vääntöö.
Ja ku s’oli ainaki tiiman verran hionnu ja veivannu, nii silloo prätkähti yhtäkkiää ja lykkäs häjyn käryn. — Se moottori.
— Ähäh! — sanoo. — Kyllä siinä tuntuu henki olovan, ku se nua frääsää.
Ja taas riipaasi — ja silloo se lähti hyppäämhän — se moottori — nii totta jukulauta jott’oikee sinitti ja paukkuu. Ja kärysi.
Se hakkas ja jyskytti ku seittemän ryssää, jotta isäntään korvat oli aiva lummehroksis.
— Pirätä, pirätä! — huutivat isännät — ku pyärä menöö ku hiulu! Huii peijakas jos se lentää päästä.
— Jussi, Jussi, toppaa helkutis ennenku se tappaa meirän!
Ja Jussi hyppii ja poukkooli ku ampiaane, kruuvas ja repii joka krouvista! — Ja sen hullummin se moottori hyppii! Se hyppii oikee ylhä maasta ja vapisi n’otta s’oli lähtiä irti siitä krenkusta, johka s’oli kruuvattu.
Härisnänsä Jussi jo kaatoo koko vesikorveen sen päälle, manas ja saratti yhtä tihiää ku se moottori.
No ei ny vaiteskaan taas niin tihiää! Kyllä se moottori siltäki tikkas nopiempaa, vaikka Jussiki kyllä koitti vikkelää leukojansa loukuttaa.
Ja sitte paukahti, frääsäs ku kissi ja taas nii tihiää, nii-nii-nii tihiää jotta — — fiuuh vaan pani!
Kyllä s’oli hirviää. Ku millää ei saatu sitä pirättymhän.
Mutta viimmeen se sama mestari keksii konstin.
Se komenti miähet hakhon pitkiä kankia ja sitte kaarettihin koko moottori nurin, seljällensä jotta isoo pyärä tuli maata vastahan.
— Kyllä toppaa! — sanoo Jussi mahtavaa.
Mutta niinkös teki?
Joo peijakas, otti ja lähti siitä paikasta kujaa pitki hyppäämhän jotta rapa roiskuu ja isännät peräs.
Saivat onneksi kränkystä kiinni ja tyyrätyksi ojahan. Muotoon s’olis menny, mihkähän olis mennykkää, mutta asemalle päin se ainaki yritti. Kuka tiätää vaik’olis tullu takaasi Vaasahan.
Kun isännät sitte istuuvat oikee joukolla ja koko osuuskunnan painolla sen päällä hyvän aikaa, jottei se pääsny ojasta pois, nii viimmee väsyy peijakas ja pirätti.
Helpootuksen huakaus siinä riihimiähiltä pääsi. Mutta Jussi sai kuulla kunniansa ja kyllä se sen tarvittikin.
Ja jos s’olis eres sillä uskonu, mutta ku seuraavana päivänä taas tahtoo näyttää taituansa. Moottori oli jääny yäksi siihe kuntoho, ku s’oli, vettä röörit täynnä. Ja yällä oli kylmänny, jotta s’oli aamulla jääs.
Ku isännät sitte tulivat taas kattomhan, nii Jussi trossas jotta:
— Kyllä ny pyärii, eikä prittaale!
— Katto vaa, jottei se taas lähre meirän käsistä — pyytelivät isännät.
— Eikhän sirota köysiä kränkkyhy kiinni, jottei se pääse karkuhu? — ehrootteli yks isäntä, jok’oli huano juaksemhan.
— Ei trenkää! — mahtavootti Jussi.
Se hairas veivistä kiinni, reisun vain voiteli ja nykääsi, niin — eikös se ruvennukki heti pyärimhän!
Ja nii tasaasta ja siivosti meniki ku silinteri kello vai tikkas.
Ja Jussi — — jaa-ah, se ny oli nii poikaa ja mestaria, jotta aiva se keikisteli.
Nii silloo, kuulkaa, yhtäkkiä präiskähti ja paukahti n’otta koko osuuskunta oli hoittollona ketarat pystys. Rauranpaloja lenteli ilmas ja isoo pyärä meni jotta vinkuu tiätä pitki aiva oikoosena.
Prisaksi meni koko moottori.
Se oli komeuren loppu.
— Ja hyvä oli ku eres sillä päästihin! — siunasivat isännät.