LAITALAN-JUSSI VETI VELLIÄ VAI.
Oottako kuullu jotta Laitalan Jussi-isännälle tuli pikkuune mistaaki siälä maakuntapäivällisis?
S’oli se Jussi-isäntä joutunu herraan pöytähän istumhan aiva vahingos. Kun siinä oli kaks pöytää tällättynä, ja Jussill’on, niinkus tiärättä, pualenmanttaalin taloo ja kantakirjaoris, niin se tykkäs jotta:
— Totta kai mun passaa istua tuaho, johka nua muukki vähä paremmat, vaikk’ei mull’ookkaa kaleeria kaulas.
Kyllä Jussi sen äkkäs, jotta herroja siihe pöytähä vai tukkii ja jotta toiset saman pitäjän miähet istuuvat siihe toisehe pöytähä, mutta se tykkäs vai jotta:
— Soronnoo! — Saapahan sitte sanua, jott’on reisuusti ollu herraan kans samalla ruuhella.
Vaikka tunnustaa täytyy ja niin se Jussi-isäntä ittekki jutteli jotta:
— Hengen siinä pakkas ottohon kiinni, ku viärehe tuli itte patruuna! — Se seisahti siihe mun viäreheni, kääntyyli ja katteli ympärillensä ja viimmee kysyy jotta:
— Jahas, siihenkös se Laitalan isäntä ittellensä paikan valitti?
— No tähä mä itteni mojasin — tuumas Jussi, jonka pakkas lyämhän vähä holtittomaksi.
Se patruuna seisoo ja huinaali siinä kauan aikaa.
Viimmee otti talterikilta paperilapun ja kattoo sitä.
— Jassoo! — sanoo. — Täss näyttää olevan mun paikkani.
— No istua vai siihe, kyllä tähä mahtuu — kehootti Jussi-isäntä.
Ne katteli ne toisekki herrat siinä kovasti ympärillensä ja olivat sekaasen näköösiä.
— Taitaavat vähä ouroostella mua — tuumas Jussi-isäntä itteksensä. —
Mutta istun mä kun oon alkanukki — — —
Hetken päästä otti patruuna talterikilta, jok’oli Jussin eres, paperilapun ja kysyy jotta:
— Mikäs lappu se täm’ onkaan tuas teirän talterikilla?
— Mikhän on! En tiärä, paiskata menemhän vaa — — — sanoo Jussi-isäntä.
— Täs on jotaki kirjootettu — sihtaali patruuna.
— En tiärä, ei mult’ ainakaa oo mitää pois — tuumas siihe Jussi.
Patruuna kattoo pitkää Jussin mukhan, mutta kruttas sitte sen lapun ja paiskas menhön. Naurahti ja sanoo vai jotta:
— Ei oo multakaa pois —
Hetken päästä tuli sitte itte se ylihallituksen tirehtööri, kätteli kovasti patruunaa ja patruunan oli noukka aivan punaasna. Se hoki jotta:
— Tuata, tuata, herra tirehtööri, teirän paikkanna, hra tirehtööri on tuata — — —
— Ei mitää, ei mitää, kyllä minä — sanoo tirehtööri.
— Saisinko minä esittää — sanoo sitten patruuna. — Täm’on Laitalan taloon isäntä, Juha Laitala —
— Joo! — sanoo Jussi-isäntä ja kovasti puristi tirehtöörin kättä, vaikka tunnustaa pitää, jotta Jussi olis jo ennen ollu vaikka kuakulla ku näis herraan kestiis.
— Tuata, olkaa hyvä, herra tirehtööri, istukaa tähän mun paikalleni — sanoo patruuna. — Minä käsken tuara yhren talterikin ja lavittan lisää. — Muakkaas Laitalan Jussi-isäntä vähä sinneppäi jotta tirehtööri mahtuu — — —
— Hojaa, kyllä tähä mahtuu, vaikka pakkaaki olhon vähä ahrasta — sanoo
Jussi-isäntä ja rupes lykkäämhän lavittaansa sivulleppäi.
— Ei toki, ei millää ehrolla — sanoo se tirehtööri, jok’oli kovasti rontti ja isoomahaane miäs. — Ei millää ehrolla! Isännän pitää istua mun ja patruunan välis.
Samas tuathin lavitta ja niin ne tälläs jotta Jussi-isännän piti istua niiren välis.
Oikee pääherraan keskellä!
Se oli jo niin kamala paikka, jotta aiva Jussi-isännän kuivas suuta.
Mutta mihkäs siitä lähti?
Mutta n’oli mukavia miähiä molemmat, se tirehtööri ja patruuna. Juttelivat kaikellaasta ja kyselivät Jussin asumisia, eikä syämisestä tahtonu tulla mitään. Istuttihin vain ja katteltihin.
Viimmee kaatoo patruuna juamaklasihinsa karafiinista, jok’oli tällätty oikee talterikin päälle seisomhan, ja ryyppäs.
— Jaha! — sanoo Jussi-isäntä. — Joko aljethän? Jos mäki sitte vähä maistaasin — — —
Ja kaatoo kans tasapään pualillensa. Pyhkääsi sitte partakarvojansa ja ähkääsi etukäthen niinku ennen vanhaan pruukattihin, ja holppas hyvän suullisen.
Nialaasi sen ja jäi suu auki ihmehtelemhän. Sanoo sitte silmät pyäriääsnä jotta:
— Vettä!!!? — Vettäkö täm’ oliki?
— No mitäs sitte? — nauroo patruuna.
— Ja mä ku luulin, jotta s’oli viinaa! — haikaasi Jussi-isäntä.
Herrat nauroo, jotta maha nytkyy ja hokivat jotta:
— Vai viinaa! —
— No aivan mä luulin jotta ruakaryypyt — — — haikaasi Jussi-isäntä.
Samas tuli kans piika kantaan kauhian suurta prikkaa, jota se tukkii tirehtöörin ja Jussin välhin. Piika kovasti niiaali ja pukkaali ja hoki jotta:
— Olkaa niin hyvä ja ottakaa!
Siin’oli yhres faris valmhiksi kuarituuta pärinöötä, toises peijakkahammoosia lihankimpalehia, yhres kupis niinku velliä, toises kupis vissihi jotaki marjasotkua ja yhres karotis sellaasta syrppyä, jotta Jussin piti kysyä jotta:
— Mitä tua tuas kupis on, kun en m’oo nähänykkää? —
— Se on sallattia — sanoo se piika.
— Hoo-oh — sanoo Jussi. — Taitaa olla samaa syrppyä, jota meirän äitee sanoo sinsallaksi, vaikka se pruukaa panna paljo eneet rööpetoja joukkoho — — — mä tiärä, se pakkaa lyämhän mun vattani rikki, jott’en taira ottaakkaa —
Patruuna kattoo silmät pyäriääsnä Jussi-isännän mukhan ja haukkoo ilmaa.
Mutta viimmee Jussi-isäntä tuumas jotta:
— Jos mä ottaasin tuan vellikupin!
Ja otti kans.
Tälläs ethensä pöyrälle ja rupes veteleinhän.
Tirehtööri otti pärinöötä ja lihanpaloja talterikillensa ja paasas vähä joka kupista sekaasinsa joukhon.
Piika seisoo suu auki ja kattoo Jussi-isännän päälle.
Tirehtööri orotti ja orotti jotta s’olis saanu vähä soosiaki siitä
Jussi-isännän kupista. Viimmee patruuna kysyy jotta:
— Eikö Jussi-isäntä ota perunoota ja lihaa kans?
Mutta Jussi-isäntä tuumas, jotta:
— Mä vetelen tätä velliä vain!