KETTUJUTTU.
Oottako kuullu minkälaasia kettuja sitä on täs mailmas yleensä ja erityysesti Alaurella?
Siäll'on kuulemma kovasti kettuja. Niitä vilisöö joka paikas. On mettis, kivenkoloos, on puskikoos ja puskan juurella, on taloollisis ja torppariis.
On takseerauslautakunnaskin!
Melkeen joka miäs on kuulemma kettu, suuree eli piänee.
Ja ketunpyyrystäjiä on kans paljo, n’otta siin’on ketuulla, suurilla ja piänillä, kamalat paikat, kun kaikki koittaavat kettuulla ja narrata toistansa.
Ensiksi kettuuli yks isoon taloon poika ketunmyrkyllä nii, että yks mettäkettu nialaasi karvahan palan, tuli synnintuntohon ja vattanporotuksehen, katuu katkerasti ja kuali.
Ja kun s’ooli mahtavaa ja kehuu ittiänsä se ketunpyytäjä n’otta:
— Täs s’oonkin ketunpyyrystäjä, tuata nuan, jok’ei hukkareisuja tee!
Aina kellahtaa kettu, kun tämä kettu syätin tällää!
Ja toisten ihmisten pisti vihaksi. Niitä kismitti ja pisteli kun neuloolla. Imehtelivät ja kyselivät jotta:
— Kuinka sä nuata kettuja nuan kovasti saat? Ja kuinka sä sen syätin oikeen laitat?
Mutta sekös vanha kettu rupes täs toisia kettuja opettamhan! Pani vaa toisen silmän kiinni ja sanoo:
— Jaa, s'onkin konsti se! Ei sitä vaa joka sorkka tairakkaa sellaasta syättiä laittaa! Pitää ensin tappaa kukoonpoika ja kyniä se, n’ottei se pääse lentämhän. Sitte pitää lyärä kirvhellä siltä pää poikki, ettei se laulakkaa. Sitte sen pitää paistaa vois ja kryyrätä, mutten sano millä — —
— Saako sitä kryyteriä atteekista vai kauppapuarista? — kysyy yks toinen kettu viattomana.
Mutta s’ei vaa sanonu.
— Ja sitte pitää pureskella liha hampahisnansa oikeen fiiniksi ja sitte vasta panna ketunmyrkkyä vahvaatte joukk’hon.
— Onko se sitte valmis — kysyy taas se opinhaluune kettu. — Vai pitääkö viälä muutaki tehrä?
Jaa — sanoo se vanha kettu. — Joo, tuata nuan, sitte sen pitää viälä reisuusti oikeen kovasti pureskella, niin kyllä kettuja saa, niinku ootta mun nähny niitä vetävän.
Ja kyllä se miäs niitä kettuja saiki ruakottomasti. Kun melkee joka päivä tuli mettästä roikottaan seljäsnänsä aikamoosta ketunkoljanaa.
Ja ihmiset karehtii, n'otta n’oli aiva kurnaalinsinisiä naamastansa kun tuata nuan:
— Joka päivä se nuata kettuja roikottaa, n’otta aivan tiät ravalla! Ja kyllä se ny oikeen silimis rikastuu, mutta orottakohon, kun tuloo takseerauskokous, niin kyllä kans ääniä pannahan!
Ja se kokous tuliki ja takseerimiähet käskivät sen kettumiähen ethensä ja sanoovat jotta:
— Kuinka monta kettua s’oot oikeen saanu tänä vuanna?
Ja olivat kiäriä ja tuumasivat, jotta kun ny peijakas sanot oikeen kunnian ja omantunnon kautta, niin kyllä me sulle ääniä paamma, ettäs kunnian ja omantuntos tiäräkki.
Niin tuumasivat takseerauslautakunnan ketut, mutteivät mitää puhunehet. Kattoovat vaa kun ketut ainakin sen päälle. Ja se sanoo oikeen kunnian ja omantunnon kautta jotta:
— Yhyren ketun m’oon saanu koko talavena!
Silloon takseeriketut heiluttivat mukavasti häntäänsä. Sanoovat aivan silimät tihirulla ja suupiälet korvis jotta:
— Vai yhyren ketun vai! — Älä yhtää kettuule miäs! Niinku ei täs olsi pitkin talavia nähty sun kettuja kanniskelevan aiva lauree. Aina vaan on ketunhäntä roikkunu peräsnäs, nii että toiset on jo luullehet, jotta s’oon kasvanu kiinnikki.
Mutta se ketunmyrkyttäjä vannoo ja vakuutti, jotta yhren ketun s’oon vaan saannu. Sen saman ja ainuan ketun, jonka kaikki alavutelaaset ovat nähänehet sen seljäs kiikkuvan.
Se tunnusti kunnian ja omantunnon kautta, niinkun nyt tämän mailman aikhan pitääki tehrä, kun oikeen kranttu paikka tuloo, jotta s’oon joka aamu salaa pussis kuljettanu saman ketunraaron mettähän ja sitte tullu mahtavaa taas kylähä korja kettu seljäs.
— Älä valehtele! — kiljaasi puheenjohtaja.
— En valehtelekkaa, kun mä kerran totta puhun ja kunnian ja omantunnon kautta — sanoo.
— Eikö se ketturaukka jo ruvennu haisemhan? — kysyy yks kavala takseerikettu.
— Tiättypä se! Rupes, haisi kun raato, jotta häjyä teki. Ja nahkaki meni pilalle, etten saanu siitä kun 50 markkaa.
Takseeriketut nauroovat, jotta partakarvat pöläji ja lupasivat kovasti uskua kun ketunmyrkyttäjä kerran vakuutti kunnian ja omantunnon kautta.
Mutta se ketunmyrkyttäjä nauraa pihisteli partoohinsa jotta:
— On ne kans kettuja olovanansa, nua takseeriketut, kun eivät hoksannehet kysyä kenen kunnian ja omantunnon kautta mä vannoon ja vakuutin!
Tiätysti sen kettu-vainaan! Eikä sill'oo kunniaa eikä omaatuntua ollu elääskään joko sitte kuallehena!