NAHKASAVUT.
Oottako kuullu, jotta Ilimajojell’o ruvettu polttelemahan uutta laija piipputupakkia?
S’oon kotimaanen keksintö ja tuloo halvaksiki. Ei trenkää muuta kun hakata vesurilla hyvin pieneksi vanhat kinnasrauskat elikkä pieksunruojuhut, sekoottaa vähä kessuja joukhon ja pistää piippuhun.
Jaa näimäs, pitää siinä panna valakiakin ja muistaa verelläkkin välihin.
Nämä nahkasavut ovat kuulemma erinomaasen tervehellisiä tupakin nälkääsillen toiskan miehille. Samoon kun vasta-alkavillen klopiillekkin, jokka kulukoovat isänsä tupakkilooras hyppyysinensä, eiväkkä usko, vaikka rookatahan rysän päältä ja saavat sellaasia paukkuja n’otta korvat lummehroksis hoippuuloovat hyvän aikaa.
Mutta kun tällää kaverillen nahkasavut, niin ei tartte lyärä, ei paukahuttaa. Eivät kuulu toista pesällistä hualivan vaikka kuinka taritahan.
Sielä on Ilimajojen ylisespääs kuulemma yks sellaanen taloo, johna »toiskan Jaska» koittaa pitää ittiänsä aivan krannin tupakiis.
Ei osta itte, eikä päivisin polta, mutta kun ilta tuloo, niin tuloo kans Jaska krannihin kun knakutettu klasipenkille istuskelohon. Pitäähän siinä isännän lopuuksi tuova tupakkiloora nöyrälle ja haastaa piippuhun panohon.
— Jos tuota nyt panis taas vähä käryämähän — tuumii JaSka ja Vetää nysän plakkaristansa. — Vaikka tyyristä s’oon ny tuo tupakkiki.
Sitte ottaa tupakkilooran polvillensa ja rupiaa nysää täyttämähän. Samalla kraapii pikkusormellansa tupakit pohojaa myören, jotta jos sattuus olohon parempaa pohojalla eli johonakin nurkas.
Tätä ainaasta »toiskan Tupakki-Jaskaa» on isäntä koittanu petkuttaa sillä lailla, jotta s’oon tällänny propeetaria looran yhtehen nurkkahan ja pannu huonoja kessuja päälle. Itte on isäntä kopeloonu piippuhunsa alta parempaa tupakkia ja Jaska veteli kauan aikaa kessuja. Mutta sitte se äkkäs yhtenä iltana, vaikkei puhunu mitää. Toisena iltana se hoksas jo koolia. Sittemmisin on isäntä polttanu Jaskan aikana vaan paperossia ja pitäny Jaskalle ja muillekkin krannin miehille kessurruotoja tupakkilooras pöyrällä.
Mutta Jaska on sitkiä mies. S’oon istunu, syljeskelly ja käryyttäny krannin isännän kessuja koko talaven n’otta kuola juosnu ja tupa haisnu. Isännän rupes jo pistöhön vihaksi kun:
— Tuolle toiskan Jaskallenko mun pitää täs kessut viljellä ja sitä tupakiis pitää, senkin raakkulehen kitupiikkiä, kun ei malta itte ostaa. Mutta kyllä mä laitan sille junkkarille kryyterit kessuuhin n’otta tietääkin.
Isäntä meni kokille ja toi sieltä emännän vanhan navettapieksun. Pani tolopalle ja hakkas kirveskänällä aivan kryyniiksi. Sitte kokos kämmenen pohojahan ja kumaasi tupakkiloorahan. Vähä kessunloppuja varisteli joukkohon.
Sai parahiksi looran pöyrällen kun Jaska jo tuli.
Eikä tarvinnu kahta kertaa käskiä kun Jask’ oli jo nysänsä larannu.
Kriipaasi valakian ja veti oikeen vattan pohjahan. Silimät pullistuu pääs, henki salpaantuu ja Jaska rupes rykimähän, räkimähän ja krakistelemahan kun olis rökkähän nielaasnu. Ei saanu sanaa suusta.
— Ompa tuo Jaska aika hotales kun vetää n’otta tukehtuu! Suuri mies eikä osaa vielä poltellakkaan! — päivitteli isäntä.
Kun oli Jaskan kurkku vähä seliinny, niin tuumas jotta:
— Olipas se väkevää. Mitä rumaasen tupakkia tämä oikeen on kun nuon prätäjää ja haisoo häjyltä?
— Siihen on pantu vähä mahorkkaa sekahan — tuumas isäntä.
— No ilimankos oikeen kurkunpäätä kraapii — siunaali Jaska vesissilimin.
Mutta poltti kun polttikin piipun loppuhun. Ei pannu enää toista piippua vaikka isäntä kovasti houkutteli.
Yhtäkkiää hyppäs Jaska pysthyn ja tryykäs ovesta pihallen. Juoksi navetan taa ja sieltä rupes kuulumahan niinkuu pikkuvasikka olis yÖkiny. Mutfei s’ollu vasikka. S’oli se Jaska!
Eik’oo Jaska sen kerran perähän tullu krannin tupakkiloorallen.