PETLEHEMINMÄELTÄ.
Oottako kuullu jotta Kauhajoell'on sellaanenki paikka jota sanotahan
Petleheemin mäjeksi?
Ja sillä mäjellä tehtihin täs joulun välipäivinä sellaanen hevooskauppa, n'ottei s'oo viäläkään valmis, vaikka siin'on ollu akakkin päällänsä suupeliä soittamas.
Kun oli sen suutarivainaan huutokauppa, niin sinne tuli yhren akan vävypoika ja yks palstatilallinen, kumpikin hepallansa poukotellen, kun ainakin isäntämiehet. Ja rennolla päällä olivakkin.
— Viis penniä tykö! — kiljaasi se vävypoika summanmutikas kun pihahan ajoo ja kuuli vasaramiehen huutavan jotta:
— Tulooko lisää? Ensimmäänen, toinen ja — — — tulooko lisää?
Silloon tuli se palstatilallinenkin justhin sillä viriällä salviallansa pihalle ja huikkas n'otta:
— Ja viis penniä vielä!
Samas kans paukahti ja isännällen nakattihin aika knippu tavaraa. Siin'oli vanha häkylä, kerinlehret, juustolauran puoliska, kaks kakulakeppiä, tukkilukku, klihran rauta, vintilän varsi ja roukkonavari. Ja kun isäntä tuumas jotta:
— Siinä s'tä nyt tulikin töskää!
Niin vasaramies huippas vielä vanhan kipparan karvakengänkin tulohon samahan läjähän ja huuti jotta:
— Joko piisaa, vai nakkaanko lisää?
Mutta isäntä tuumas n'otta:
— On siinä kilua jos on kaluakin yhyren miehen osalle! Myykää jo muillekkin.
Sitte se rupes kattohon sen vävypoijan hevoosen päälle ja sanoo jotta:
— Ompas tuolla hevoosella häjy rusto takajalaas.
Se on selevää, jotta vävypoika suuttuu kun tupakki, sutkaasi konia suittenperillä lautaasillen ja kiljaasi jotta:
— Katto mies mihnä sulla rustoja on!
Kun aikans'oli haukuttu toistensa hevoosija, kattottu suuhun ja nostettu häntää, niin huipattihin huppia ja kumpikin lähti uurella konilla kotiansa. Ja tykkäsiväkkin molemmat jotta saivat jutkahuttaa toistansa.
Mutta vävypoijan kotona nousi totinen tomina. Siinä puhallettihinkin oikeen kaharella harpulla falssit ja minuveetat sekaasinsa. Ja siinä vanhas harpus oli paljo koveet ääni.
Mutta sitte sekin loppui kun puukoon päähän. Akat sitaasivat hilkut korvillensa, tryykööttivät pihalle, kääntöövät hevoosen ja laskettivat häntäpitkällä vaihtamahan takaasi.
Mutta akat eivät tiennehet sitä, mitä huonoonkin hevoosmies tietää, jottei nähkääs passaa hevooskaupas voittanehen olla kolomehen voorokautehen kotonansa. Sitte kyllä jo pitää kauppa. Tämä palstatilallinen oli lakia kunnioottava hevooskoijari ja pysyy kans 3 vuorokautta katees, niinkun laki määrää, jottei hevooskauppaa saara rikotuksi.
Mutta akat ovat kans kavalia, niinkus tierättä. Niin oli sen vävypoijankin huonehenhallitus. Mitäs tekivät?
Lähtivät ensi pyhänä sillä vaihtokopukalla kitkkohon. Sitoovat hupan renkahasehen kiinni ja menivät peräpenkille istumahan. Se palstatilallinen oli kans akkoonensa tullut kiittöhön hyvästä hevooskaupasta ja veisas hartahasti.
Silloon livahtivakkin sen vävypoijan akat pihallen ja jättivät palstatilallisen akkoonensa veisaamahan.
Menivät vanhan salaviansa työ, päästivät aisoosta ja panivat vähä nopiaa oman reen etehen. Sen huonon hevoosen lykkäsivät palstatilallisen lohnasta syömähän — ja ajaa karuuttivat kotia n'otta porkoolit soittuu.
Kun kirkonmeno oli loppunu ja viimmeenen värsy veisattu, tuli palstatilallinen akkoonensa vakavis ajatuksis kirkosta pihalle — ja näki! Näki, n'otta sen oma hevoonen syörä krauskutteli irrallansa heiniä lohnasta. Kirkkomiehestä tuli yht'äkkiää tavallinen ihiminen. Ja se lasketteli suustansa sellaasia sanoja, jokk'oli toisille kirkko-ihmisillen kauhistus.
Meinas vierä aisoosta vetämällä lohnan kotia ja jättää sen hevoosen siihen. Mutta hevoonen tuli peräs.
Eikä auttanu muu, kun akkakin tahtoo rekehen istua, kun panna aseehin ja ajaa kotia, vaikka kyllä s'oli katkeraa.