RUUSUJA TALVITILOOLLA.
Oottako kuullu, jotta kyllä siin’on perää ku akat sanoovat, ettei miästen oo heirän asioohi sekaantumine?
Ne sanoo akat, jottei miähet ymmärrä akkaan meiningiistä, ja että jos ymmärtääväkki, nii ymmärtäävät vääri. On kuulemma paree, ettei koitakkaa ymmärtää, eikä tukkia noukkaansa niiren asioohi. Ei oo meistä miähistä muuta ku harmia ja vaivaasta vahinkoa!
Sen sain mä ja Juppe eilee katkerasti kokia.
Ku ny on satanu nii kovasti vahvalta lunta, että pakkaa lumi menhö housunpultuusta sisälle, nii mä sanoon sille nuarelle frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe oomma kortteelia jotta:
— Mihkähä frouva on paiskannu mu piaksusaaphani? Mä pansin ne ny jalkoohini.
Mä sanon jo etukäthe, ett'että ouroksuusi, jotta se meirän frouva on turski ihmine, jok’ei yhtää kruusaa eikä karahteeraa meitä kumpaakaa, Juppeja sen paremmin ku muakaa.
— Mihkähä ootta pannu! Tuala n’oon porstuan nurkas maannu sitte ku suutarista tulivat, jos ei Juppe oo pihalle vetäny.
Mä kattoon Jupen päälle vähä rumaa, mutta s’ei ollu tiätääksensä.
Huiskutteli vain häntäänsä.
Jupell'on nähkääs häntä.
Me ettiimmä sitte porstuasta, joka nurkasta mun piaksusaappahiani, muttei niitä ollu mihnää. Ei hyllyllä, ei naulas.
Sitte äkkäsin porstuan konttuurin ja menimmä sinne Jupen kans kopeloomha. Siäl’oli pimiä ku pussis ja kauhiasti tavaraa. Sattuu siälä meille vähä vahingootaki pimees haparoores.
Ku Juppe ettii, niinku koira ettii, kuanollansa mun saappahiani, nii sen suuhu sattuu lihampala. Siitä se niin peljästyy, jotta lähti pihalle ja melkee puremata nialaasi sen palan.
Mun meni käsi vahingos hillupurkkihi ja ku ei ollu hantuukia, johk’olis sormiansa pyhkiny, nii ei auttanu muu ku nualla sormensa, nii epäfiinisti kun s’oliki tehty. Mutt'eihä stä kukaa nähny siälä pimiäs konttuuris. Eikä se pahalta maistunukkaa.
Ja kuinkha sattuukaa nii kamalasti nolastamha, jotta mun piti tuan tuastaki viälä monta kertaa nualla hyppyysiäni, ku aina vain sattuuvat purkkiihi.
Ku mä sitte kumarrruin ja yritin koperoora yhrestä nurkasta, niin pukkas tikku keski ottaha, jotta silmän viärä ja käthe tuli jotaki riskuja jokka pisteli nii tuhannesti. Mä kriipaasin silloo tikulla valkian ja kattoon, nii siälä nurkas oli kolme kukkapurkkia ja niis kuivettunehia kukkakräkkiä!
Kyllä mä jahkaasin! Sanoonki ittekseni siinä jotta:
— Siinä stä ny taas on akkaan pankkoja. Kun konttuurin nurkkaha kasataha kuallehet kukat purkkiinensa, eikä viittitä sen vertaa että pränkarulle paiskata. Ja kukkakepit pystys viälä, n’otta silmänsä puhkaasoo. On ne yksiä kans. Ja täs viälä mokottaavat, kuinka miähet on viraattomia, etteivät tiärä piaksusaappahistansakkaa, mihnä makaavat. Ja itteltä jäätyy kukat konttuurin nurkkihi!
Mun pisti niin vihakseni, että panin nästyykin kären ympäri ja reviin kukkakräkyt irti purkiista. Menin pränkarulle niiren kans ja nakkasin kauas hankhe. Ja Juppe juaksi perähän, repii ja nakkeli niitä, n’otta olivakki vissihi hajallansa.
Sitte hain piaksusaaphani konttuurista ja menin köökkihi. Sanoon frouvalle jotta:
— Täs se frouva mua hualimattomaksi ja viraattomaksi morkkaa, mutta konttuurin nurkkaha itte palelluttaa kaikki kukkansa. Jonsen m’olsi koonnu niitä ja paiskannu pränkarulle, nii siälä olsivat viäläki. Kukha täs toisensa jälkiä saa siivoolla?
Mutta se ku mölyn päästi:
— Kukat pränkarulle? — kiljaasi — Mun ruusuinko s’oot sen tolvana nakannu pränkarulle? Jokka m’oon pannu pimiähä talvehtimha? Voi herra parakkoho tuata miästä!
Se lähti käret levjällä juaksho pihalle ja mä käsitin, jotta taisi tullakki tupenkrapinat.
Verin piaksusaaphat jalkoohini ja lipitin vähä vinkijää klupille.