UURENVUAREN KUVIA.
Oottako kuullu kuinka meill'on kovasti valettu uurenvuaren kuvia?
Siin'oliki sellaane tohina, ett' on tainnu kuulua vähä kauemmaski. Plyijyn paloja kun piti koluta joka loorasta ja valinkauhaa éi tahtonu löytää ettimälläkää. Trenki-Kuustaa löyti viimmeen kokilta, johna kakarat oli kesällä asuullehet ja kaivanehet sellaasia kuappija välikattoho, ett' oli vähältä, ettei isä piiskannu niitä sillä kauhalla niin uurenvuaren auttu kun oliki.
— Kyllä n'oon niin päässilmääsiä nua meirän kersat, että niitä pitääs lyärä ja hyppööttää tullen mennen — sanoo isä.
Mutta äitejä vain nauratti. Se sanoo että:
— N'oon vissihin tullhet isähänsä!
— Ookko vaiti siinä! — jahkaasi isä ja sitte ruvethin niitä kuvia valamhan.
Puhtahista koivunlaikoosta tehthin takkaha valkia ja Piika-Hessa toi kripasangoolla puhrasta vettä prunnista. Poika-Matti oli kauhan varres ja muut niin noukkinensa ympärillä, että Lirkulta pääsi itku, kun s'ei nähny mitää. Äitee nosti sitte Lirkun niin että senki nenä tuli takkakivelle. Sitte nakathin talinpala kauhaha, että tulis kirkkahampia kuvia ja se kun prätäji ja kärys.
— Pois erestä ny — sanoo Matti posket pullolla. — Isälle! — kiljaasi ja kumaasi samalla kauhan vesisankoohi, n'otta kopsahti. Sitte kiataasi pairanhian kyynäspäähä ja rupes kaaloomha sangoon pohjasta kuvaa.
Ja siitä tuliki vähä komja! Siin'oli piikkiä ja sakaroota joka taholle ja sellaane komja kruusoos kun isoon-laivan seili. Isäki sanoo että:
— Jaa'ah! Siinä sitä ny onki funteeraamista!
Sitte valethin äireelle ja Jussille ja Maijalle, Matille ittelle, trenki-Kuustaalle ja piika-Hessalle ja sitte vasta Lirkulle ja muille tenaville ja Mustille ja Mirkulle. Ja kaikhen viimmeeteksi tontulle ja kaikille taloon karvajaloolle, summakaupalla. Ja se oliki oikee »emätärräys» niinku savolaane sanoo.
Sen päälle juathin viälä kaffit ja sitte karhas äitee kakarat ylisänkyyhi fällyjen ala maata. Sanoo että:
— Muistakaaki mukulat olla siivolla ja potkimata siälä.
Tälläs viälä raennan kannen pysthy ylisängyn lairalle, etteivät unisnansa putua laattialle ja tärvele ittiänsä. Samalla knoppas Kassua otaha ku äkkäs, että se taas pureskeli fällynkarvoja.
Mutta Maija kutisi Hessalle jotakin korvaha ja sanoo sitte että:
— Kyllä me viämmä tämän vesisangoon pihalle.
Mutta veiväkki Maijan kamarihi. Siälä tekivät kaikellaasia noituuksia ja konstia. Söivät sualaasia silakoota, n'otta kurkku aivan krahaji ja kattelivat kerranki kylläksensä peilihin. Hokivat toisillensa että:
— Näeksä mitää? Mun juaksoo aivan vesi silmistä ja janottaa niin kauhiasti.
— Ookko hiljaa siinä! Mitä täs näköö, kun sä aivan puhut.
Ja sitte pyrskyyvät ja nauraa kihittivät, että isän piti jyristää nyrkillä seinähä.
Pualen yän aikana lähtivät, selk' erellä yhres kantaan, viämhä sitä vesisankoja kolmen tiän ristihi ja kyllä niiren pamppaali syrän. Eikä saanu hiiskua sanaakaan eikä kattua taaksensa.
Mutta Trenki-Kuustaa ei nukkunukkaa. Se vahtas vain, koska flikat lähtöövät sangoon kans. Sitte nousi ovisängystä ja hairas fällyt kainalohonsa.
Juaksi pihalle ja kaarratti navetan taitte. Siitä polkua Klenkku-Kaisan tuvan pihaatte flikkaan vastoolle. Nakkas fällyt päähänsä ja kyykkyy tiäpualehe.
Ja justhi ku flikat tulivat kohralle, poukahutti pysthy ja krääkääsi nii lujaa ja rumasti, kun vain Kuustaa krääkäästä taitaa.
Ja voi herran jutina kun flikat peljästyy! Niiltä putos sankoo siihen paikhan ja kiljuuvat ja krääkyyvät ettei Kuustaan ääntä kuulunu olleskaa, vaikka se kyllä kans yritti.
Ja sitte pyhkääshön! Ja kyllä ne meniki, n'otta häntä aiva truutulla.
Oven paiskasivat perähänsä salpahan.
Kun Kuustaa sitte aikojen päästä meinas tulla tupha, niin ei se päässykkää.
Sai kauan aikaa jyryyttää ja pyytää, eikä flikat tohtinehet tulla siltäkää aukaashon. Isän piti nousta.
— Mihnäs se Kuustaa on ollu? — kysyy isä.
— Olin tallis kattomas hevoosia, kun oris niin kuuluu potkivan — päätteli Kuustaa.
— Fällyt kainalos — nauroo isä.
Mutta flikat, jokka oven raosta luurasivat, olivat aiva haljeta. Ne puhisivat että:
— Tua rumaanenko siälä oli peljättämäs! Kyllä me sen parran viälä tervaamma.