KESÄLESKENÄ.
Oottako kuullu kuinka meirän toisen toimittajan on käyny ny, kun sen akka on lähteny kesälomalle?
Se on menny aivan pilalle.
Se on sellaases tilas, että jos ei sen akka heti tuu takaasi, niin se pian polttaa ittensä koko miäs.
Kyllä on äijä-parka tullu huamaamaha mikä kallis värkki ja tärkiä kapines se akka-kulta siltäki on!
Miäs on oikee laihtunu.
Ja sen henkinen parempi ihminenki on pahoon kutistuun.
Omatuntoki on menny aiva kruttuhu.
Mutta ylpeys käyy lankeemuksen erellä. Ja niin on ny käyny meirän herra toimittajanki.
S’oli trossannu ja kehunu, että kyllä näin suuri miäs aina ittensä hoitaa ja tuloo toimehe pari viikkua ilman akkaaki.
Mutta kuinkas on käyny? Tuas se ny istuu ja puhalteloo sormhinsa, jokk’ on aiva rasvas ja palanehet.
On äijä-parka koittanu kokata itte kaffit ittellensä ja nolooksisnansa kaatanu koko pannun sormillensa.
S’oli höntti, pannu kaffipannuhu vettä, kaikki kaffit toosasta, maittilat ja kaffinseliitykset yhtä haavaa ja aika prasun ala.
Viälä lyäny nyrkilläki hatun lujasti kiinni, ettei tuu ylitte.
Ja sitte oli istunu ja orottanu.
Pannu oli porisnu ja pirisny ku mötiääne ja yhtäkkiä rupes niin kauhiasti truiskimha kaffia trnutusta ja pirisemhä ja prätisemhä hellankannella, n’otta s’oli aiva kamalaa.
Se oli faarttannu heti pystyhy ja ruvennu repimhä paljahi sormin kaffipannun hattua irti, mutta kun s’oli niin lujas, niin ei saanu.
Se oli meinannu puhaltaa pannuhu niinku oli nähny akanki tekövän aina kun kuahuu.
Ja pannusta pruuttas aina vain niinku häkää.
Kuinkaha siinä sen klenkahutti sitte niin jotta koko pannu putos laattialle. S’oli hairannu härisnänsä siihen kiinni ja meinannu nostaa takaasi hellalle, mutta niin oli polttanu hyppyysiä jotta se putos uurestansa ja meni pyäriensä pitkin köökin laattiaa.
Siin oli sitte sen kaffinkeitto ja kokkaroomine. Oli noennu nii käpälänsä, jotta naamaski oli nokia viälä aamulla kun tuli toimitukselle.
Ja voilla oli voirellu sormiansa.
Kyllä ny tunnustaa, jotta hyv’on akka olemas kaffinkeitos.
Mutta mitähä sen frouva ny sanoo, kun se tuloo kotia ja näköö, jotta kaffipannun pohjas on isoo lommo ja maito niin muijonnu hinkin pohjaha, ettei sitä saa tikullakaa pois.
Kyllä vissihin saaki miäs niin kuulla kukkapäänsä ku akka kotia tuloo, että sen muistaaki!
Täm’on kirjootettu opiksi ja varootukseksi muillekki miähille, jotta tiätäävät antaa kunnian sillen, jollen se kuuluu.