VALLANKUMOUKSELLINE KRÄÄTÄRI.
Oottako kuullu mistä Säntin pappa on kotoosi?
No siäl on ny tapahtunu kaksinkertaane erehrys.
Siäll'on yks leskiakka vanhoolla päivillänsä ostanu yhreltä isännältä ittellensä tuvan likiltä vaivaastalua. Ja siinä tuvas asuu turkinpunaane kräätäri, jok’ei tiänny kaupasta mitää, eikä tuntenu sitä uutta mökin omistajaakaa.
Eikä se mumma liioon tuntenu koko kräätäriä. Tiäsi vaan, jotta mökis jokin asuu.
Sitte se leskimumma tuumas jotta:
— Oliskahan se isäntä, jolta mä mökin ostin, pettäny mua. Jos seinähirret olsivakki kovaa lahot?
Ja sitä se mumma funteeras niin kauan, jotta viimmeen ettii kuustuumaasen rautanaulan ja lähti iltahämyys koittelemhan uuren mökkinsä seiniä.
Se turkinpunaane kräätäri, jok’on kovasti ajatellu paljo asioota ennenku siitä äkkijyrkkä tuli, tuumas nykkin parastaikaa sitä menettelytapapropleemia n’otta s’oli aiva kipparas pöytänsä päällä klasinviäres ja justhi luuras klasia vasthan yhren kapitalistin uuren housunpultun läpitte jotta:
— Tulikaha tua sauma ny suara — —
Kun se samas näki sen vanhan koukkuleuka akan tulovan suuri rautanaula käres aiva ku lahtari pistinhyäkkäykses suaraa kräätärin mökille.
— Siunakkohon! — kalpeni kräätäri n’otta se tuli aiva valkooseksi.
Pöksyt putos käsistä ja sakset pöyrältä.
— Nyt ne lahtarit hyäkkää — kiljaasi kräätäri, pyärtyy ja putos pöyrältä. Mutta sen otti lonkkahan niin kipiää, jotta se heti virkos.
— Akka, akka, prässirauta tänne! — karjuu kräätäri. Ny ne hyäkkää.
Akka toi takanporosta prässirauran n’otta tuhka pöläji ja kaffipannu kaatuu silmällensä porohon.
Kräätäri hairas prässirauran, nosti sen korkialle, hyppäs oven ethen ja rupes veisaamahan kualinvirttä jotta:
»Tää on viimmeenen taisto,
rintamaan ny yhtykää — —»
— Kuuleksä akka! Rintamaan ny yhtykää — — tuu tuu säki, kuuleksä.
Silloon vasta kräätärin akkaki käsitti. Se pani esti vasthan jotta::
— M’oon sosiaalitemokraatti, enkä kannata aseellista esiintymistä — —
Ja rupes itkiä köllöttamhan.
Mutta kräätäri oli hirmunne. Se haukkuu silmänräpsährökses akkansa yhteesen rintaman ja tyavaen asian petturiksi, kavaltajaksi, lakonrikkuriksi. Sanoo Noskeksiki.
Ja kun ei mikää näyttäny auttavan niin karjaasi jotta:
— Tuukko peijakas rintamahan, elikkä mä mollaan tällä prässirauralla!
Mikäs siinä auttoo. Akan piti ottaa isoot sakset kouraha ja asettua ovenpiälehen.
Ja kauan aikaa ne orotti sitä hyäkkäystä ovesta. Niin kauan, jotta kräätärin piti jo vaihtaa prässirautaa toisehe käthe.
Mutta mitää ei tullu. Kuuluu vain ympäri mökkiä piäntä kropinaa. Ja aina vähän päästä kolahti seinähä.
Kräätäri meni luuraamaha klasista viimmeen ja näki sen akan kiärtävän tupaa suuri rautanaula käres. Ja aina vähän päästä se tuikkas seinän rakohon ja jotaki motaji itteksensä.
— Mikä herranähköhön tua on? Ja mitä se teköö, noituuko se — siunas kräätärin akka, joka niinku kaikki tiätäävät, on kovasti utelias ihminen.
Kräätäri pani prässirauran pois ja rupes funteeraamahan ja taas luuras.
— S’oon hullu! — sanoo kräätäri. — Vaivaastaloosta karaannu.
Ja silloo kräätärin sisu nousi. Se sanoo akallensakki jotta:
— Siinä ny näjet tämän porvarillisen yhteeskunnan kuinka se hoitaa asiootansa, jotta hullukki pääsöö vaivaastaloosta karkuhan. — Mutta mä otanki tuan ämmän kiinni ja viän esimiähelle, niin saavat maksaa kiinniottajaasta 25 mk. Ja se on porvarien pussista pois!
Kräätäri lähti pihalle, kiärti toisen kautta mökin taa, hiipii akan seljän taa ja sitte tormootti sen kimppuhu. Hairas takaapäi ympärinsä ja puserti lujaa.
— Ähä akka! — kiljaasi. — Nyt lährethän vaivaastaloolle!
Akka krääkääsi niin lujaa ku taisi, potkii ja huitoo n’otta n’oli heti kumos ja pyäriivät ja huutivat. Mutta kräätäri piti vallankumouksen koko ankaruurella akasta kiinni, ähkyy ja puserti, eikä päästäny irti, vaikka aiva oli kynnenalustat kuallehella verellä.
Ja te tiärättä, jotta ku kräätäri oikee saa haverretuksi miähestä kiinni, niin huiskun! Ei siinä auta!
Ja niin lähti tämäki kräätäri kuljethon akkaa vaivaastaloolle, hikos, ähkyy, puhkuu ja manas ku lappalaane ainaku se akka sai potkaastuksi sitä kintuulle.
Mutta menthin siinä! Menthin ojahankin monta kertaa, mutta aina se kräätäri sai traihatuksi akan ojasta maantiälle. Musteloomia, kuhmuja ja naarmuja saivat molemmat ja kerran ne kaatuuvat niin pahoon, jotta kräätäriltä meni aiva klanssi nenänpäästå pois.
Niin toi kräätäri sen akan esimiähen pihalle asti. Mutta siinä loppuu voimat. Kräätärin piti ruveta huuthon apua.
Esimiäs tormaski pihalle jotta:
— Mikä kauhia täälä — —
Ja kräätäri seliitti jotta:
— Täs on yks hullujen huanehesta karaannu akka, joka meinas mun tappaa.
Esimiäs kattoo sitä akkaa oikee tarkasti. Ja se hämmästyy.
— Tämähän on se leski, jok’on ostanu kräätärin torpan — sanoo esimiäs.
— Tua peijakkahan hullu — huuti se akka. — Kun mä menin koittohon mökin seiniä — — —
Ja samas se akka mojahutti sitä kräätäriä niin vastapläsiä ja sylkääsiki jotta aiva ympärinsä.
Ja siin’oli totiset paikat ja tylpät keskustelut ennenkö kotia lährettihin esimiähen pihalta.
Oikeuthen viälä mennähän ja tohturia on käytetty. Muttei tohturi tahro löytää siitä akasta mitään vikaa, josta passaas oikee päällekantaa. —
Ja kräätäri on kovasti krätyyne ja häjyllä päällä.