KATSAUS YLÖS HISTOORIAN KULKUHUN.
Ennenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon perukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii hyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka ja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän olla selvillä sekin puali asiasta.
Yleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai parilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä seiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja poikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.
Kattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku Jäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata Venäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät yhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat koittanhet olla häsyys jotta:
— Meille kans pala tätä raavaasta rantaa!
S’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu. No nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen yhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki nährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta ethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi sitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä välin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen opettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla vetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan siälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma ja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä kansakunta.
Siinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin suvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu puhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun ryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:
— Niatu prat, ei se passa anta kirkku ja pappi, sinä pagana!
Ja sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen kirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä ollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan aika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina Vuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.
Siinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren rasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo valtakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin Lapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti rantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä, menettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat kalastusoikeutensaakki siälä.
Tästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii että ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen pualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen vastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se kuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta pirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän päästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono muisto jotta:
— Kuinkas se oikee oli sen Jäämeren aluehen kans?
Viimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja krateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja naurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.
Ku keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo kontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917, tuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas päästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat hallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla meinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki itte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä korkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä nykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone lähtö.
Mutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama Mannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka ihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa teki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa Jäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918, samhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.
Mutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti Vaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka eresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan historias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks hyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian klapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa miästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan. Oli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki tiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki oli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä kylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi ku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko, ensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi. Mutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi tunnustus.
Kuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi, sitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia tairemaalari kertoo mulle jotta:
— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti vihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta koko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi Rovaniemelle sen kun kerkes.
Sellaane oli retkikunnan surullinen loppu.
Kun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli Petsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu ennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.
Sillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla ja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän valtakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen hallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli silloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen hoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta sotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta sitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko keriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää asemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät suuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta, eikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä ylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu sitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta on jo ennen kerrottu.
Sillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin. Vasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak. 1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen Petsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1 päivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14 p:nä.
Suurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja. Mutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin Helsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu minkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla pohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne lähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset, ränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen läänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän kiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan ja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat kapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat tullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan liikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka lopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi asetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja hoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin saamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto Johannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä. Nyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja kaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei turhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista olojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle yhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava aluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis osis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena laajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.
Niis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä sivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit rajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan äijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa, Petsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku lipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos syäthin.
Tämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas on tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä Petsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi tuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko Petsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin puhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta. Tämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten keskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja juurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka takana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen voimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän valtameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää kateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja halveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota on kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.
Jos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille erinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin pitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte päätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite rakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä pohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon raran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.
Siitä se kenkä pusertaa!