LAPIN KUNINGAS JA SAUKOSKEN KEISARI.
Niin oli tultu mukavasti loikojen ja vähän väliä nukkujen venhen pohjalla Askan kevaritaloohi Rovaniämen—Sorankylän maantiän varres. Oli kuljettu ku Venetsian porhot kontoolis. Aurink’oli polttanu nukkues meirän Heisingis pleikaantunhen fröökynämmä toisen posken kuparin punaaseksi. Toinen oli mairon valkoone. Kun meitä pakkas vähä naurattamhan jotta:
— Tämä maalaasaurinko näyttää vähä paikkuloottaan kruusannehen neirin horisontin, nii kiirus tuli flikalle kattomhan peilihi. Koitti nopiaa hiarua toistaki poskia punaaseksi ja hätääli jotta:
— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on näin kauhia näköne?
— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia sivuuttaan. — —
— Ei jei, minä ei voi tulla, minun pitä lähtiä heti takasi?
— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle ja
Helsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —
— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se meirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu edes fluuri mukana.
Me koitimma lohruttaa sitä silläki lailla jotta:
— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret miähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää kumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.
Mutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto Kunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin pruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se neuvoo hyvän konstin:
— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja sitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat tuloo yhtä pruuniiksi.
Kovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki aiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki. Mutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka piellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin muistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan, jok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla toises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku komjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta:
— S’oon aiva hullua sellaasia syntymämerkkiä ittellensä laittaa. Kyllähän purkis siloone on aina paree ku huanosti kruusattu. Ja sitteppähän näköö jott'on puhrasta tekua.
Mutta ei! Siinäpä sen justhin näkiki sen naisen luannon. Sen piti saara ittellensä syntymämerkki toishe poskhe millä ilvehellä hyvänsä. Ja nii hommas ittellensä jotaki tulikiviä elikkä laapista niinku se sanoo sen olevan ja sillä peijakas poltti poskellensa aikamoosen mustan plätyn. Vesi vai silmistä juaksi ja oikohonsa voivootti, mutta aina vai painoo sillä kivellä n’otta käry vai nousi.
Mutta kyllä kans sai kauan aikaa plaastaroora ja tuhrata puuteria ja monellaasi tomuja naamallansa ja seliittää ja koittaa hianoosesti valehrellakki toisille flikoolle kaikellaasia vahinkoja, jota sille oli muka tullu. Ja ajetuksis oli poskiki esti monta päivää jott'ei se pääsny viikkoho Espikselle kävelemhän olleskaa. Piti istua vai kotona, mutta kyllä kans tuli läksyt lujetuksi. Ja sai ku saiki loppujen lopuksi piänen mustan plätyn poskehensa. Mä kyllä koitin sitä kiusootella ja uskottaa jotta ny meni pilalle koko poski ja tuli vai rumee, mutta sepäs ei uskonukkaa. Sanoo vai ja uskoo kans, jotta paljo nätimmäksi tuli. Ja siitä sitte levis toishi flikkoohi ku kulovalkia se näpyntekokonsti, jotta viimmee sen koulun johtajatar jyrkästi kiälti koko syntymämerkkien teon, Ja ku sekää ei auttanu, nii antoo muistutuksen ja jälkhinistumista, mutta sittekki niitä merkkiä aina vai ilmesttyy koulun flikkaan poskihi, n’otta lopuksi niill’ oli kaikilla. Ja ku kaikill’ oli, nii sitte se jo oli muarista pois. Parhuuset rupes yrittamhän kraapia pois — —
Kun täs joitaki vuasia sitte kerraasti reissasin Helsingis, nii näin samas vaunus istuvan yhren nuaren frouvan poskes sellaasen syntymämerkin. Sill'oli siinä jo kolme penskaa sylis ja penkillä ja miäs nukkua retkotti vai pää seinää vasthan. En tuntenu frouvaa, mutta kysyyn kumminkin jotta:
— Eikös frouv’oo käyny koulua siinä ja siinä tyttökoulus Helsingis?
— Olen minä, mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? — hämmästyy se.
— Frouvallahan on toises poskes merkki.
— Se on syntymämerkki —
— Joo, niitä tehtihin silloo yhtenä vuatena vähä erilailla. Hyvin näyttää vetänhen ja vaikuttanhen se plaasteri — —
Frouvan poskia kovasti kuumotti, mutta iloone nauru kumminkin pääsi.
No nii. Niinipä se nyt meiränki helsinkilääsfröökynä kovasti vai möträs pikiöljyä naamahansa, hiaroo ympärinsä ja katteli peilihi. Mustaksi tuli ku patakettu naamasta ja rupes auringonpaistees paistattamhan poskiansa.
Siinä autoja orottaes Askan kevaritaloon pihalla rupes Tukkineuvos kertomhan Lapin kuninkahasta ja Saukosken keisarista. Kaukana siälä Lapin perukoolla, Kualajärven pitäjän pohjoospualella, on Savukosken elikkä niinku sitä siälä sanothan Saukosken, keisarikunta, joka tosin vain tavallisena pitäjänä kuuluu Suamen tasavaltahan. Saukosken keisarikunnas hallittoo täysivaltaane keisari nimeltä Kaaleppi, jota myäskin kuttuthan Lapin kuninkahaksi. Koko Lappi tunnustaa ja tuntoo kuninkahansa, Kaalepin, vaikka keisarivaltuuret sill’on vai perintövaltakunnasnansa Saukoskella.
Kaalepin isäkin oli jo Lapin kuningas. Hän omisti ja hallitti rajattomalla vallalla suunnattoman suuria aloja Lapin syränmaita ja mettiä. Ja porolaumat oli lukemattomat.
Perintoruhtinahansa, tämän Kaalepin, lähretti isä Oulun kouluhun siältä satojen peninkulmien takaa Lapin perimmääsiltä perukoolta. Kaaleppi kasvoo ja eristyy koulus erinomaasesti. Tuli ylioppilahaksi ja rupes lukemhan lakia. Hän otti opinnot perinpohjaasesti ja sitä varte jo toisena opintovuatena Helsingis ollesnansa osti ensimmääsen juritiikan oppikirjan niinittään: Serlok Holmesin yhren salapoliisiromaanin.
Tämä kirja jäi samalla hänen ainuaksi ja viimmeeseksi lainlukukirjaksensa. Eikä Kaaleppi jaksanu, eikä viittiny sitäkään eres loppuhu lukia, sillä senaikaasen lakitiäthen ylioppilahan alustavhin toimenpiteesihi kuuluu kovasti laaja käytännöllinen ja kokeellinen harjoottelu Kämpin, Kleinen, Katanin ja Oopperakellarin klinikoos ja instituutiis. Ja kovasti tyyrist’ oli siihe aikhan ahkera ja perinpohjaane opiskelu Helsingis, varsinki juuri juritiikka ja varsinki juuri Kaalepille, tunnustetulle ja juhlitulle Lapin kuninkahalle, jonka isän porolaumas oli enempi sarvia ku kaikenmailman lakikirjoos pykäliä ja parakraafia. Kaaleppi syätti nälkääsiä, vaatetti alastomia, (jok’ olivat viänhet vaattehensa panttiin kuivamhan) ja juatti janoovaasia. Ja varsinkin niit'oli paljo.
Nii janottavaa aikaa ku Kaalepin opintoaika, ei Helsingin yliopiston aikakirjat tiärä toista kertua. Kaaleppi koitti parhaansa tehrä ystäviensä ja tuttaviensa virkistämiseksi, juattaan ja syättään niitä. Lopuksi ei Kaaleppi keriinny muuta tekhönkää ku maksamhan. Porokarja vähäni, vuaret kuluu ja lopuuksi Kaaleppi tykkäs jotta kyllä se ny saa jo hänen pualestansa piisata, kun niitä iakikirjojaki kuuluu olovan kyynäräkaupalla ja monellaasia. Kaalepin tuli ikävä takaasi isäänsä maalle ja siksi toiseksi oli isäki jo jättäny pulkkansa, poronsa ja kinthansa poijalle. Nii rupes poika Kaaleppi Saukosken keisariksi ja Lapin porokuninkahaksi.
Kerraasti sai Kaaleppi päähänsä, jotta rakentaa ittellensä uuren taloon. Mutta mistäs siälä erämaas otti naulat? Ja nii lähti Kaaleppi porovaljakolla ajamhan yli lumisten tunturien kolmesataa kilometriä Ouluhu.
Istuu ja tuumas Oulun susiteetis, jotta taitaas olla parasta hakia ne naulat Helsingistä. Kaks hevooskuarmaa niitä piti olla. Ja nii lähti yhtenä aamuna Helsinkiin.
Siälä rookas tiätysti paljo vanhoja tuttuja ja viikon päästä päätti Kaaleppi hakia ne naulat Berliinistä. Mutta ku pari viikkua oli Perliinis naulojaki kattellu ja funteerannu, nii otti ja ajoo suaraa Roomahan asti. Siältä osti kokonaasen vaunulastin suuria ja piäniä nauloja ja hyvän kaupan päälle passas vähä ryypätäkki. Pari viikkua siinä meni, ennenku sai kaikki siihe laihi, jotta passas lähtiä Suamehen taas Saukoskelle päi. Sen naulalastin kans sitte lähti. Esti Perliinihi ja ku sinne asti oli onnellisesti pääsny, nii pitihän sitä vähä juhlia. Viikon päästä olivat Kaaleppi ja sen Roomasta tuama naulavaunu Tallinnan satamas, mutta sitte tuli toppi. Kaaleppi räknäs jotta se’ei kannata. Tahtoovat ryäkälehet nii paljo sen rautatiävaunun kuljettajaasta lahren poikki Helsinkiin, niinku Kaalepill’ oli tarkootus, jotta Kaaleppi sanooki jotta:
— Se’ei kannata! Sillä rahalla mä saan Helsingis kaks lastia nauloja, jott'en sunkaa mä ny hullu oo — —
Se laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille ja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää tarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se selvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks vaunulastia Helsingis.
Ja nii kans teki. Sanoo virolaasille jotta: saatta pitää.
Ku Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku tianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis sitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:
— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan ne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä maksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne kaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai tarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei maksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.
Ja sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva ilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.
Sellaane oli Kaalepin kuulunsa naulanhakumatka.
Täs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia elintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo kimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää, ku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi tunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää. Ja kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä väheet eli eneet.
Mutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille jotta pitääs saara tilit.
— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti, eik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.
Mutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herran
Saukoskelle tiliä tarkastamhan.
No mikäs siinä auttoo. Ku tiliä kerran vaarithin, nii Kaaleppi otti ja teki ne. Eikä siinä kauaa viipynykkää, sillä se Kaaleppi on terävä ku puukkoo, ku se sen pään panoo.
Kaaleppi oli itte elintarveslautakunta ja joskus kesällä s’oli pari vuatta sitte valinnu kaks tuttua miästä tilintarkastajooksi. Mutta niinkus muistatta, nii raivos samhan aikhan se kauhia espanjantauti, ja melkee kohta kun ne miähet olivat tarkastanhet ja hyväksynhet Kaalepin tilit, nii ne kualivat siihe kauhiaha tautihi jotta naskahti. Aiva hengettömiksi menivät.
Ku sitte se tarkastaja tuli ja pyyti puhutella niitä tilintarkastajia ja kysyy mihnä n’oon, nii mikäs siinä muukaa tuli, ku sanua niinku se surullinen asia oli jotta:
— N’oon kuallehet!
Tarkastaja oli horvin aikaa nykiny nääveliänsä ja viimmee haikaassu jotta:
— Kumma ku että teki kuallu!
Nii sanoo Kaalepille, mithän sitte tarkootti.
Mutta Kaaleppi sanoo jotta:
— Vai olis munkin peijakas viäkhön pitäny kualla? Jos mäkin öisin koikahtanu, nii kuka teille olis eres tällääsekkää tilit tehny?
Tukkuhu oli tarkastajan suukku menny ja kärestä pitään oli pois lähties
Kaaleppia kiitelly.