VESIKEVARISTA SELJÄLLÄNSÄ ASKAHAN.
Siitä vesikevarista Kitisenjoella, jok’on pualivälis Keminjokia ja Rovaniämen—Sorankylän maantiätä, alkoo ihanin vesimatka, mitä m’oon koskaan tehny. Kevaritaloohi tultihin tuas kuuren seittemän paikkeella aamulla. Aurinko paistoo korkialla taivahalla ja päivästä näytti tulevan oikia kaunis ja kuuma Lapin syränpäivä, jolloon aurinko paahtaa täyreltä terältä n’otta pihka hongan kyljestä norona nokkuu. Ei käy tuulen henkäystä, koko erämaa seisoo hiljaa kun jotaki kuunnellen ja joet ja järvet makaavat rasvatyyninä. Auringon hehku suloosen raukiasti polttaa hartioota. Sääskiäkään ei myähääsen kesän takia ollu kiusana korvis pinisemäs. Kun Lapis paistaa oikia keskikesän aurinko, siälä kaukaasilla syränmailla, niin se onkin vasta eri roisketta.
M’olimma kulkenhet kaiken yätä sauvojen ja aina välhin rantoja kävellen. Kovasti olthin väsynehiä ja nukkumhan olis tehny miäli, mutta ei passannu, ku oli tilattu Rovaniämeltä kaks henkilöautua tulemhan Askan majatalohon samaksi päivää. Nyt oli myöhästytty jo aika lailla ja sitä varte piti yrittää ethenpäi vaikka unisnansa. Vesikevarista oli Askahan matkaa viis kuus tiimaa.
Tilattihin »pysty kaffit», niinku se Aarne Tukkineuvos sanoo ja käski emännän panna »höystöt keskelle pannua.» — Paksua, mustaa ja väkevää se oli siinä taloos kaffi, jotta suuta vintturahan veti, mutta unen kans vei silmistä.
Mutta sitte nousi tiä pysthyn. Vesikevaris oli kyllä kaks peräpräiskällä käypää moottorivenestä, mutta toinen miähistä, jonk’oli puhet tulla kyytihin, teki tenän. Sanoo jotta sen oli vatta siinä lais, jotta s’ei uskalla tulla nii korkiaan ja fiinien herraan kans samhan paattihi, ei vaikka mikä.
Me matkalaaset kattelimma toisiamma jotta:
— Mitäs ny tehrähän? Tähänkö meirän ny pitää jäärä orottamhan tuan masunistin vattan paranemista?
Mutta Aarne Tukkineuvos sanoo jotta:
— Orottakaas vähä, mulla sattuu olemhan passeli tappi joukos!
Se meni sen itteppäisen miähen tyä ja en tiärä sitte kumpaa se sille näytti, nyrkkiä vai markanrahaa, mutta heti parani miähen vatta ja sanoo jotta:
— Herrasväki on vain hyvä ja istuu paattihin, nii lährethän.
— Pianpa se paraniki teirän vattarustinki — sanoon mähelle, ja se tykkäs vai jotta:
— On se sellaane kronkeli värkki.
— Kestääkhän ny lopun matkaa?
— Hojaa, kyllä vai kestääki — tuumas miäs ja nii lährethin.
Mutta kyllä mä kattelin ittelleni kumminki paikan siitä toisesta venehestä. Ajattelin jottei sitä tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa.
Ne Lapin venhet on sellaasia mataloota ja pitkiä paattia, jotta n’oon aiva toista soorttia ku Laiturin färikaran vanha purri, jolla ennen Härmäs seilathin joen yli. — Ku meil’ oli paatis kolme sarankilon kokoomusta, Hermanni, Otto ja mä ja se piäneet fröökynä ja masunisti, nii knahristi oli pari tuumaa venhen laita veren päällä.
Otto ja mä, m’oomma ennenki veren päällä liikkunu, mutta Hermanni astoo paattihi ku taloon tuphan, jotta me muut olimma mennä seljällemmä jokhen. Ja olsimma visshin mennehekki, jos ei Hermanni olsi sattunu putuamhan toiselle lairalle ja me toiselle.
— Hohhoh ku kiikkuu! — tuumas Hermanni vai ja mä manasin toiselta lairalta jotta:
— Älä sintta viäkhön vai huiskahrakkaa ny siitä, muutoon meemmä me esti tältä pualelta pohjaha ja sä tuut sitte siltä pualelta peräs.
— Kuinka se näin keikku on tämä paatti? — imehteli Hermanni. — Tohtiiko tällä lähtiäkkää?
— Oikiastansa pitääs täs olla proomu — tuumas Otto Kunnallisneuvos — mutta eikhän tällä ny päästä ku pirethän kiäli keskellä suuta ja tälläthän ittemmä kaikki lameellensa. Mutta huiskua ei saa.
Ja kova paikka siin’ oliki, ennenkö saimma ittemmä sopimhan paattihin. Piti vetää puali paattia rannalle ja siinä tälläsimmä ittemmä makuulle veneheshe. Hermanni panthin keulaha maata ja se täytti siälä koko paatin leveyren. Mä ja kunnallisneuvos mahruumma justhin viäretyste keskipaattihi seljällensä maata ku kaks sillitynnyriä. Fröökynä panthin jalkoopäähän ja peräs istuu konhenkäyttäjä. Ku kaikki sitte makasivat paikoollansa ja kiäli keskellä suuta, nii toiset lykkäs venhen joelle ja nii lährethin taas Petsamoa kohti.
Se oli ihana matka. Aurinko paistoo ku tulipallo taivahalla, venes kulki tasaasta nukuttavaa tahtia joen pintaa ja mettääset rannat vilajivat sivuullä. Se fröökynä nukkuu heti ku mytty ku veneheshe pääsi, n’otta me saimma Oton kans jutella kaikellaasia mukavia juttuja siinä seljällämmä kellies. Ja pian kuuluu aika jyrinää fööristäki ku Hermanni rupes vetelemhän unia.
Siinä me kelliimmä pehmoosilla filtiillä Oton kans, vetelimmä haikuja, kerroomma mukavia kaskuja ja nauroomma jotta vattat pomppii. Viimmee masiinisti rupes pyythän, jottei me nauraasi koko mahalla, ku poskilla vai, jottei venes kaatuusi.
Mikäs siinä auttoo, ku kapteeni käski. Me koitimma nauraa sitte vai poskilla, mutta nii ahrast'oli, jottei poskekkaa päässehet oikee levjälle, niinku olis pitäny vetää parahis paikoos, ku oikee pakkas pyrskyttämhän.
Ku mä justhin kerroon yhrestä papista, jok’oli saarnastualis, nii samas rytkähti ja heilahti paatti n’otta vettä ryyppäs lairasta sisälle ja kasteli perinpohjin mun ja Oton perävainion. Ja ennenku mä kerkesin krääkäästäkkää, lenti raskas piaksusaapas mun nenänkatolleni ja samas kiljaasi Ottoki jotta:
— Kuka peijakas potkii mua päähän!
Ku siitä rytäkästä selvithin, nii huamathin jotta Hermanni se siälä fööris oli unisnansa vai kääntäny vähä kroppia ja oikaassu kinttujansa. Eikä eres heränny, vaikk’olthin pohjahan menos.
Veti vai sulooses unes ilmaa sisällensä jotta nenä täräji ja kuusikko kumaji!
Siinä makasimma me Kunnallisneuvoksen kans hellemmät tuntehet kamalasti kastunehina venehen pohjalla ja sarattelimma jotta:
— Mitäs ny tehrähän?
Mutta hätä keinon keksii. Päätethin antaa saman jumalan kuivata joka kasteliki.
— Käännethän kukkulat nurin, muu ei täs ny auta. Käänny sä varovaasesti vastapäivähä, mä käännyn näinpäi, mutta hiljoollensa, jottei venes kaaru.
— Puuh huu äää hää phuu — siinä kuuluu ku kaks sellaasta onkapannua hiljoollensa hinkkas ittiänsä ympäri. Viimmee saathin käännytyksi nii, jotta pärinämaa tuli taivasta kohri.
Aurinko paistoo ja kuumotti suloosesti n’otta höyry vai perävainiosta nousi.
Pian ne siinä kuivi eikä kärsiny kovin kauan paistattaakkaa, ennenku saathin taas kääntyä oikeeppäi. — Mutta se kääntyylemine oli nii raskasta, jotta mun puhekampraattini pia nukahti paperossi suus.
Oli siinä ihana maata seljällänsä ja kattella taivallan sinehe. Joitaki valkoosia pilviä kulki ku harvoja hahtuvoota korkialla taivahalla. Kirkas kuuma päivä poltti poskia ja hauskasti kohaji venhen kokas vahtuava vesi, jota kokka nostatti rauthan juakseviksi lainehiksi. Suoraa takaa, kaukana yli sinehtävän mettän, kohos taivahan rannalla korkia, komia Luostotunturi, jonka laella ja kuphella kimalteli suuria valkoosia lumiläikkiä. Alempana rinthellä loisti pitkien tuuhialatvaasten mäntyjen rungot kuparinkarvaasina auringonpaistees. Silloo tällöö kulki tumma juava vaaran laella peittään sitä varjolla, joka lankes pilvistä. Hauska oli kattella, kuinka nua pilvien varjot liikkuuvat Hiljallensa ethenpäin vaaran kuvesta pitkin ikäänku leikkimällä juaksuttaan kultaasta päivän-paistetta pitkin mettää. Syvä hiljaisuus oli ympärillä; välistä vai kuuli käen kukkuvan johnaki kaukana; mutta ihmisääniä ei kuulunu. Ei eres koiran haukuntaa. Hiljaane joki rauhallisesti virtas suurten mettien ja silmänkantamattomien nevojen halki. Enimmäksi kasvoo joen rannalla korkeeta tummia kuusia, mutta silloo tällöö tultihin iloosehe koivumettähänki, johna näki tuamia ja pihlajoota. Ja välistä leves ranta alavaksi vehriääseksi luannonniityksi, johna orotti näkevänsä lehmiä kulkevan syämäs. Mutta niit'ei näkyny.
Päivä paistoo korkialta, raukaasi ja ajatus hävis olemattomihin. Rupes nukuttamhan, moottori jyskytti nii ykstoikkoosesti. Lopuksi painuu silmät kiinni. —
Niin mennä huilathan nukkujen tuntikausia, kunnes äkkiää venes törmäs ranthan ja oltihin perillä, Askan majataloon rannas, parikymmentä kilomeetriä Sorankylästä etelähän.