TUKKIKÄMPÄLLÄ.
Tallavaarasta jatkethin viälä jonkun matkaa moottorivenehillä Kitisen jokia ylhäppäi. Mutta pian tuli vasthan niin suuria ja virtavia koskia, jotta moottorivenehiä ei yritettykään vetää koskista ylhä. Ne jätettihin parin tukkimiähen haltuhun ja matkakapistukset siirettihin sourettavihin jokivenehisihi, jokka meill'oli ollu moottorien peräs. Siälä Lapis on kahrellaasia koskia: oikeeta koskia, john’on purotesta enemmältä ja sitte niin sanottuja nivoja. Nivalla tarkootethan väkevästi virtaavaa paikkaa joes, johna kumminkaa ei oo äkkipurotesta. Outo sana oli »luusuakin». Se merkittöö joen niskaa, ennenku joki laskon järvhen elikkä suvantoho. — Joet teköö siälä pohjooses samaa virkaa ku meillä täälä eteläs maantiät. Niitä pitkin siälä erämais liikuthan kesällä venehillä ja talvisin hevoospelillä. Venes onkin Lapinmaan hoijakka. Eikä oikeeta eteläpohjalaasia hoijakoota siälä ookkaa.
Myätä virtahan luistaa venes hyvi, mutta ylhäppäi mennes on monta vaivaa. Nivapaikoos pitää venestä sauvoa, se on, pitkillä seipähillä lykkiä pohjasta ethempäi. Koskipaikoos taas verethän venestä köyrestä rantaa pitkin ja toinen miäs pitelöö sitä seipähällä ulompana rannasta. Se on kovaa souvia se sauvominen. Ei se taitamattomalta käy.
Meirän kuljettajamma olivat kokenehia ja taitavia tukkijunnia, jolta se sauvominen ja venhen veto luisti ku leikki, vaikka hiki siinä ottasta nokkuu. Ja eikhän ne koittanhekki oikee parastansa, ku oli sellaasia puntiäijiä ja suuria herroja matkas ku itte Tukkineuvos, kansanerustajia, lehtimiähiä ja kaks korjaa flikkaihmistäki.
Koskipaikoos piti nousta aina venehistä pois ja kulkia joentörmää, johka oli poljettu siäviä kinttupolkuja. Kyllä niistä poluista näki, jotta liikes on suuri siäläki syränmailla, ku sellaasia syviä juntuja oli joka paikas pitkin jokirantoja.
Suvantopaikoos saathin taas lepuuttaa jalkoja venehis ja venehet soutivat kilpaa. Aamupualella yätä saavuthin Kitisen joen varrella olevhan syränmaan taloohi, jok’oli kevari. Minä imehtelin kovasti jotta, kuinka tämä kevari on, ku ei oo tiätä mihkää päin taloosta. Mutta mulle seliitethin, jotta se on »vesikevari», josta tehrähän kesääsehen aikhan vai veneskyytiä taksan mukahan. Olipa siinä kevaritaloos oikee uurenaikaaset meiningikki: kaks pitkää jokivenestä, jokka kulkivat pikkuusilla peräprätkillä eli ulkolaitamoottoriilla, jok’on ku kaffimyllyjä.
Tähän vesikevarihi asti toivat meitä Kemi-yhtiön tukkimiähet. Hauska niiren kans oli jutella ja kysellä tukkilaasten syntisestä elämästä siälä syränmaan mettis suurten jokien äärillä. Matkan varrella me tulimma aamuyästä yhthen suurehe tukkikämppähän, jota sanothin »Isänmaaksi». Se oli jokitöyrällä hirsistä koppulootu pitkä ja matala »kämppä», jok’oli kurkihirren kobralta auki pitkin pituuttansa, jotta kaiken yätä palavasta rakovalkiasta pääsi savu nousemhan suaraa ilmahan. Rakovalkia tehrähän sillä lailla, jotta kaks kuivaa honkaa pannahan pääletyste, n’otta välihin jää vai vähääne rako, johka valkia sytytethän. Siinä syntyy silloon ittestänsä hyvä veto tulelle, n’otta valkia palaa hiljallensa hirsien välis kaiken yätä.
Ku me tulimma tälle Kitisenjoen »Isänmaan» suurelle tukkikämpälle, kuuluu siältä harras hornoo. Koko kämppä nukkuu syvintä erämaan unta, vaikka aurinko paistoo täyreltä terältä. Oli yä, Pohjolan yhtämittaane päivä. Aukaasimma kämpän oven ja kurkistimma sisälle. Siälä makas 20—30 miästä kuusenoksista tehryyllä petiillä mones vääräs ja vintturas. Nenät vai tutisi, ku tukkipoijat hornaten haukkoovat ja ploosasivat ilmaa. Ei siinä tyynyjä eikä lakanoota ollu. Ei eres muuta peittua päällä ku pikkuune, pihkaane tyätakki. Joku oli »vetäny rullakarteeninsa ethen yöksi», se on, tällänny hattureuhkan silmillensä. — Reppu siälä, takki täälä, joitaki nahkalaukkuja ja eväskonttia siinä kämpän sisusta.
Kämpän erustalla oli hirsistä halkaastuja sarvijalkapenkkiä, kantoja ja juurakoota istumasijoona ja pöytänä lauroosta naulattu pitkä soppapyötä, jolla tukkilaasten »Maija» pitää hotellia. Seinustalla seisoo kymmeniittään tukkipoikaan keksiä, ku keihäsmettää. Ja monen keksin nenäs oli omistajan piaksusaaphat kuivamas.
Rupes siinä hiljallensa heräämhän jätkä toisen jälkhen ja hiaromhan silmiänsä jotta:
— Mitä kummaa sakkia, oikee krakikaulaasia, ja isoomahaasia herroja tänne on tullu keskellä yötä?
Tukka takus, housujansa nosteskellen tuloo »mörskästä», — niinku kämppää kans sanothan — miästä imehtelemhän meitä. Ja pian ilmestyy jostakin »Maijakin» piänes aluushamhes sukien tukkaansa toisella käreilä ja toises roikottaan pualen tynnörin kokoosta pikimustaa kaffipannuansa.
Mutta meill'ei ollu aikaa ruveta kaffittelemhan. Pian jatkethin matkaa taas ethenpäin tukkilaasten jääres unenpöpperös rannalle seisomhan ja kattomhan suu seljällä sellaasia harvinaasia otuksia ku kansanerustajia jot'ei täälä Lapin mettis oo ennen nähty.
Mahtoovat luulla unta näkevänsä.
Oikiastansa meirän olis tehny miäli saara kaffia siitä Maijan pannusta, mutta Aarne Tukkineuvos hoputti vai matkahan. Istuttihin vähä happamina, ku ei saatu lämmitestä. Mutta pualen tunnin päästä tultihin toiselle tukkikämpälle ja me hiaroomma silmiämmä jo kaukaa jotta:
— Mikä kumma tuala rannalla seisoo? — Nuari sorja flikka, valkoone kaati (esiliina) vyällä ja heiluttaa vitivalkoosta liinaa — —
Tultihin rannalle ja astuthin kämppähän. Siäl'oli kaikki puhrasta, lakaastu ja koivunlehtiä ovipiälis. Ja laattialla seisoo suuri kaffipöytä, valkooset posliinikupit ja komeeta leivoksia suuri kasa prikalla. Ja pöyrän ääres touhus nuari punaposkine luannontuares flikka ku omena valkoosis kaariis kullankirkkahan kaffipannun kans ja pyyti juamhan.
Aarne Tukkineuvos hymyyli ja me kummastelimma jotta:
— Mistä tänne erämaahan tällääset herkut on saatu?
Kun ei se sitä seliittäny, nii kyselin flikalta itteltä ja se sanoo, jotta Tukkineuvos oli jo ennakolta tilannu Rovaniämeitä leivoksia ja kaffivehkehet Sorankylän tiän varthen, josta yks tukkilaane oli kuljettanu ne kontilla jalkapatikas halki syränmairen nevojen sinne kämpälle. Ja se flikka oli yhren mettänvahrin tytär, jok’oli tullu kaffia keittämhän meille.
Ku tämä syränmaan kämppä näytti aivan autiolta, kysyyn siltä flikalta jotta:
— Eksä pelkää täälä yksin olla?
— Eee, mitäs mä pelkääsin. — Tuas toises kämpäs on sotamiäs — —
Silloo mä vihellin pitkähänsä. Menin kattomhan kämppää. Ja siäl oliki sotamiäs, Lapin rajavartioston relefoonisotilas ja nuari ja pulska poika oliki: pyhäputsus, kengät plankattu, knapit xäki ja hiukset kammattu nii jakookseile ku linjaalilla veretty. Nätti poika!
Kyllä kai se nii on, jott Suamen kansan syntisin sakki on tukkipoijat, "jokkei hualta tunne, ne koskia ja laulaa" — niinku laulus sanothan. Ja niitä siäl'on Kemijoella ja sen sivujokien varsilla kesät ja talvet paljo. Miljoonia tukkipuita ku kaarethan joka vuasi, nii tiätää sen jotta siinä pitääsi olla poikaa sahan päästä nykimäs. Yhtiöt ovat ostanhet taloja kivijalkoonensa ja sitte hakkauttaavat mettät pois. Lopputaloolla ei yhtiö sitte tee mitään. Ennen vanhaan ne kenkättiin ilmaaseksi sille, joka vai otti taloon ulosteoosta vastatakseen. Eik halukkahia taloon hualijoota tahtonu löytyäkkää. Monta talua on sillä lailla jääny aivan kylmille.
Aarne Tukkineuvos kertooki, että ennen oli yhtiö aiva helisemäs talojensa kans, kun niist'ei tahtonu päästä lahjoottamallakaa irti ja verot vai piti maksaa. Yhrestä yhtiön taloosta se kertoo, jotta siitä saathin myyres kokonaasta 1,000 markkaa. Tämä hyvä hinta johtuu siitä erinomaasen erullisesta asiasta, jotta — virta vei joka kevät tulvan aikana siitä taloosta tunkion. Ja se oli ennen aikhan suuri etu taloolle, ku ei tarvinnu ruveta kustantamhan uutta navettaa kovin useen. — Muun Suamen maanviljelijät eivät tätä asiaa ny ymmärrä olleskaa, siitä m’oon aiva vissi. Mutta mä seliitän: Kattokaas siälä Lapis ei juuri olleskaa viljellä maata ja sitä varte siäl’ei tarvita lannootustakaan. Mutta karjaa siälä kyllä pirethän ja siitähän sitä juuri tulooki sitä »maamiähen kultaa». Lanta paiskithan navetasta pihalle ovista ja ikkunoosta ja ku sitä vuaresta vuathen ennen vanhaan tehtihin, nii ei kestäny ku pari kolme vuotta ku navetan ympärillä oli sellaaset tunkiot, jottei sinne päässehet lehmät eikä ihmisekkää sisälle. Ja silloo ei auttanu muu ku ruveta pykäämhän uutta navettaa toisehe paikkaha. Ja se maksoo rahaa. — No ajatella ny sitte sellaasta ihanne-talua, josta virta pyhkääsi kevääsin tunkion mennessänsä, kyllä vain kannattiki maksaa sellaasesta taloosta tuhannen markkaa!
Tukki ja Lappi, ne kuuluu yhthen. Ja kyllä niitä tukkia vai onki siälä Lapis erilailla. Talvisin kaarethan puita kaukaasilla syränmailla, verätethän hevoosilla jokirantoohi ja ku joet aukee kevääsin, niin uitethan lautta lautan perhän jokia alha Kemin suuhun. Miljoonia tukkia tulla huilaa alha joka kesä. Uittaminen on mukavaa souvia. Ei se liikaa krupin päälle käy ja palkat on korkeeta, jos ruakaki maksaa. Mutta talvisaikhan on tyä sitä kovempaa. Urakkatöitä tehrähän ja kovaski pakkaases hääräthän nii kiukkuusta jottei kärsi takkia eikä liiviä yllä. Höyryää siinä paita ja hiki nokkuu ku tukkimettäs oikee heiluthan.
Yät maathan hirsistä tehryys ja sammalilla tukituus kämpis johna rakovalkia palaa 'kaiken yätä. Toinen puali siinä pakkaa paistumhan ja toinen puali jäätymhän. Tiätää sen, jottei se mitää tervheellistä ammattia oo eikä siinä heikot miähet kestäkkää. Mutta palkka on hyvä, eikä »kirjoja» kysytä. Mistä ja ketä nämä tukkimiähet ovat, on vaikia ottaa selvää ja mitäpä sillä tiarolla tekiskää; pääasia on jotta saha puroo ja kirves pystyy.
Kun tukkilaaset ovat kuukausia asunehet mettis, on monellaki tuhansia markkoja säästös. Toiset osaavat rahansa pitää, toiset sen hummaavat heti menemhän. Ei oo yks se tukkipoika, jok’on tarkasti säästäny tilinsä kuukausimääriä, tullu sitte Kemijärvelle eli Rovaniämelle, ja pyhistä ja lujista meiningiistä hualimata ratkennu riamuhu, pelannu korttia, ryypänny yhren yän, laulaa rojahuttanu, lyärä mojahuttanu ja aamulla heränny pennitöönnä putkasta eli maantiän ojasta. Ja kummasta sitä silloon herää, sehän on samantekevää.
Aarne Tukkineuvos kertoo meille yhrestä Kemijärven taloollisen poijasta, jotta, ku s’oli saanu isänsä perinnön parikymmentätuhatta kourahansa, nii oli pitäny piänet kekkerit, pistouvannu niinku Alaskas pruukathan koko saluunalle ja päälle lyäny vähä korttia — ja aamull’ oli ollu valmis lähtemhän tukkitöihin. Mutta hyvin se siinäki pärjäs. Pian osti hevoosen ja pani toisen sillä ajamhan, itte kaateli tukkia ja iltaasin pelas korttia kämpällä. Kun kevät tuli, oli miähellä taas parikymmentä tuhatta rahaa koos. Silloo se päätti ottaa akan, eikös se oo selvä meininki? Nii lähti kotopualehen ja kihlas morsiamen ittellensä. Ja sitte pirethin kihlajaaset, jokka kesti kolme päivää. Oli siinä vissihin vähä ryypätty ja annettu viarahillekki tavallista suuremmalla sangoolla, ku rahat meni heti alkaappäältä kaikki. Mutta hankkimalupa jäi! Ja tukkitöihin tuli taas kiirus.
Kortinpeloo on siälä pohjooses suures määräs ja suuria summia siälä pelathan. Siälä pannahan koko omaasuuski yhrelle kortille. Moni sen menettää, mutta yhtä moni aina voittaaki. Siältä s’oon kotoosi seki sananparsi jotta: kortti viä ja kortti tua, mutta maanviljelys on onnenpeliä.
Kerrothin yhrestäki miähestä, joka nyt frahtia ajoo, jotta se kerraasti kuarmansa päällä maatesnansa Kemin ja Rovaniämen välillä viisas yhtä suurta talua maantiän viäres kaverillensa ja sanoo jotta:
— Tua taloo oli ennen mun, ja olis viäläki, jos en olsi yhtenä yänä vetäny patafrouvaa!
Nyt ajoo miäs frahtia huanolla kopukalla ja sen perintötaloon isäntänä keikkuu yks entine tukkilaane. Se sama, jok’oli käskystä kääntäny »yhren viälä». Ja se oli se patafrouva, joka vei taloon.
Moni miäs on siälä menettäny kortilla omaasuutensa ja moni kymmeniä tuhansia kääriny helpolla taskhunsa. Mutta useemmite on nua helpolla saarut tuhannet mennehet yhtä helposti ku ovat tullehekki.
Paljo on tukkilaaste elämä kumminki muuttunu entisaijoosta. Nykki kyllä kulkoo mettäkämpillä viinakauppiahia kuarminensa ja joukolla tuloovat tukkilaaset viäläki Rovaniämelle remmastelemhan, muttei se kumminkaa enää oo sellaasta elämä ku ennen vanhaan hyvähän aikahan.
— Silloo ku lystiä ruvettiin pithön nii heti »aluuksi korkathin kolmesataa pottua konjakkia ja kahreksan paria aina yhtaikaa laattialla tappeli» — niinku yks vanha tukkijätkä mulle vesissilmin vakuutteli.
Tukkilaasten ruakapualesta pitäävät tukkipuulaakit hualen, muutoonhan ei siitä tulsikkaa initää, sillä ruaankuljetus sinne kauas erämaihin satojen kilometrien päähän, johk’ei oo eres teitäkää, olis yksityysille melkeen mahrotoonta. Yhtiöt verättävät saroolla hevoosilla suuret ruakavarastot hyvis aijoos päävarastoohin, josta sitte jaethan työmaille »Maijoolle». Yhtiöt ottaavat jonkin topakan naisihmisen ruaan ja kaffin keittäjäksi, joka sitte pitää ruakakomennosta hualta, myy ruakaa ja kaffia yhtiön määräämästä hinnasta. Kaffi maksaa nykyään 50 penniä »tikki», niinku siälä sanothan. Ruaka pitää tukkilaasille olla tukeva ja rasvaane. Mutta tukevan välihin pistethän makoostaki, ja se pitääki olla makoosta se herelmäsoppa, jota tukkimettis syärähän. Sinne kuuluu uppoavan aiva tavattoman suuret määrät sekaherelmiä vuasittaan.
Muutoon on tukkilaasten kesken hyvä järjestys ja kuri. Petosta ja varkautta ei siälä kärsitä ollenkaa. Jos sattuu varkauksia, niin on siitä leikki kaukana. Syylline ettithän ylhä ja korpilaki pannahan käytänthön. Miäsparka päntäthän nii pehmooseksi jotta varmasti muistaaki, mik’on sun ja mik’on muiren. Ja lopuksi ajethan sellaane miäs pois koko tyämaalta.