KEMIJÄRVELTÄ PELKOSENNIÄMELLE.
Kemijärveltä on Pelkosenniämehen jokimatkaa nuan 50 kilomeeteriä Kemijokia ylhäppäi. Sillä välillä kulkoo pari piäntä matkustajahöyrylaivaa. Matka maksaa kolmannes luakas 20 ja toises 40 mk. Joki on leviää, mutta suupualelta matalaa, nii jotta useen saattaa laiva kraapia pohjaa ja välihin on se kuulemma tarttunu kiinnikki. — Kemijoki tua tullesnansa paljo hiataa ja mutaa, nii että sen laskukohta Kemijärvehen on kovin matalavetistä. Siinä syntyy hiakkasärkkiä ja piäniä saaria keskelle jokiakin aiva orottamata. Ja yhtä pia ne taas katuaavat eli siirtyvät toisihi paikkoohin. Vesi vaihteloo suuresti joes. Sanottiin jotta toisin paikoon se voi nousta välistä viiski meeteriä. Silloo syää joki suuria rantakaistaiehia töyristä ja viä mukanansa. Se voi kasata isoja saaria ja puhkaasta uusia uamiaki ittellensä.
Laivamatka Kemijärveltä Pelkosenniämelle on kevätkesästä hyvin hauska. Näköalat on avaroota ja taivahanrannalla siintää sinisenhohtoosia tunturia toinen toisensa viäres. Komjalta näyttää kuuluusa Pyhätunturi, joka on 540 meeteriä korkia. Pian senjälkhen rupiaa näkymhän toinen mahtava tunturiryhmä, Luostotunturi, jonka laella viälä juhannuksen jälkhenki on lunta. Tuntuu omituuselta matkata täälä koskemattomas erämaas tunturien keskellä, uurenaikaisella höyrylaivalla, johna sopii pistäytyä salonkiin' kaffille ja kelliskellä sametilla topatuulla tyynyyllä. Voipa sattua, jotta ku vilkaasoo salongin klasista uloos, nii vastapäisellä jokirannalla näköö porolauman kulkevan laituumella ja ihmeesnänsä töllistelövän tätä valkialaivaa, outua ilmestystä, erämaan keskellä.
Pelkosenniämi on jo varsinaasta Lappia. Se on niinku sanotlian napapiirin pohjoospualella. Jos ootta sattunu silmäälemhän karttaa, nii siinä näköö, jotta napapiiri on merkitty kartaski viivalla.
Vähää ennen ku tullahan Pelkosenniämen kansakoulun kobralle, näkyy napapiirin nauha ilmas. S’oon siinä nii alhaalla, jotta ku tullahan höyrylaivalla, nii pitää yhren laivamiähen passata päälle ja nostaa sitä napapiirinarua keksillä ylhä, jottei se kraavi tornihi ja katkee. Mä satuun istumhan justhin silloo yhren toisen miähen kans laivankatolla kiikaroomas tunturia ku tultihin sen narun kehrälle, emmäkä yhtää huamannehet sitä, ennenkö s’oli vähältä pyhkäästä meirän jokhen siältä katolta. Parahiksi kerkesimmä kumartaa, mutta kampraatilta se kraappas aiva uuren lakin.
Siälä Pelkosenniäinellä pirethin meille kansanerustajille hyvät kalaassit monellaasen leivän kans ja kunnanmiähet valittivat sitte, jottei Pelkosenniämellä oo kirkkua, ei pappia, ei lukkaria, eikä mistää tahrota saara kansakouluhun opettajaakaan. Eikä oo tiän palaakaa koko kunnas.
Ja kun siäl oli hyvä pöytä katettu ja meillä kansanerustajilla oikee suren nälkä, nii me poijat ku pistelimmä poskehemma ja lupasimma, jotta kyllä Pelkosenniäntä nyt muistethan.
Kesken kaiken ku me syärä tuhrasimma, nousi yks miäs puhumahan ja pärpöttikin aika lailla. Minä koitin kuunnella ja pyhkiä korviani jotta, mitä se oikee laskettaa, ku sitä tuloo nua kovasti sakiaa. Mutta mitää tolkkua en saanu. Viimme se lopetti ja nii äkkiää, jotta meiltä kansanerustajilta jäi suu auki ja kaffeli pystyhyn.
— Mikä sen ny tuli, ku nuan jäi seisomhan?
Miäs kaivoo plakkariansa, takin taskut sisältä ja päältä, koitti housunplakkaria ja liivin plakkaria ja imehteli. — Me orotimma lihampala kaffelin nenäs henkiä pirätellen, jotta mitä se meinaa. Ja miäs kaivaa taskujansa ja nupajaa itteksensä jotta:
— Mihkä kummaha se tuli —?
Viimmee se sanoo jotta:
— Orottakaa ny vähä —
Ja lähti toisehe huanehesehe. Me huakaasimma ja pistimmä palan poskehen.
Mutta hetken päästä se tuli ilosta loistavana takaasi kirja käres, otti juhlallisen asennon, rykääsi ja sanoo:
— Tääl olis viälä pikkuune pätkä — —
Ja rupes lausumhan rumia jotta silmät sätii.
Jäliistäpäi yks isäntä vähä noloona seliitti meille, jottei se kuulunu olleskaa ohjelmaha.
Sillä miähell' oli vai nii kova halu saara kans esiintyä. Sit’ oli kiällettyki, jottei se saa tulla sotkemhan Pelkosenniämeläästen arvokasta esiintymistä tänä merkkihetkenä mutta:
— Tuan se ny otti ja teki! Rupes lotisemhan — —
— No mitäpäs tuall'on väliä; vähäkös täs mailmas plötisthän — koitin mä lohruttaa.
— Onneksi se ei eres kumminkaa laulanu, vaikka s’oli uhaannu esittää sitäki — —
* * * * *
Pelkosenniämellä tuli meille Petsamhon lähtijöölle ero muusta retkikunnasta. Heitettihin kärestä pitään hyvästit toisille jokka lähtivät samalla laivalla takaasi Kemijärvelle. Me astelimma vähä juhlallisin miälin Aarne Tukkineuvoksen peräs rantahan, johna meitä orotti Kemi-yhtiön kaks nopeakulkuista moottorivenestä, neljä-viisi tukkilaasta ja kolme pitkää jokivenestä, jokka sirottihin moottorivenesten perhän. Kello oli 1/2 2 yällä kun lährettihin tualle pitkälle veneesmatkalle ja aurinko loisti korkialla taivahalla. Joukko jaettihin tasan kumpahankin veneesehen, tukkilaaset istuuvat perää pitämhän ja nii lährethin painamahan Kemijokea ylhäppäin. Joitaki kilomeeteriä ajettua, tultihin Keminjoen suuren haarajoen Kitisen suulle. Jos on Keminjoes pituutta, 425 km, pisin joki Suames, nii ei oo pikkuune sen haarajoki Kitinenkään. Se on leviä ja mahtava virta, lähes 200 km. pitkä. Jonkun matkaa Kitistä ylöspäi, laskoo siihen taas sen sivujoki, Luirojoki, jok’on vain vähä Kitistä lyhempi. Sellaasia suuria jokia siäl’ Lapis on.
Mutta ennenkun lährethän Kitisen jokia soutamhan ja sauvomhan, on siinä joemnutkas suuri Tallavaaran taloo, johka kannattaa pistäytyä sisälle. Ei oo taloos isäntää, mutta onpas puuhakka emäntä, leski-ihminen, joka jäntevällä kärellä ylläpitää hyvää järjestystä ja komentaa taloonväkiä. Taloo on pinta-alaltansa piänenpualoosen pitäjän kokoone ja siin’on tukkimettä, johkei oo koskaa kirves purru, vaikka yhtiöt ovat koitellehet markanvoimaa. Miljoonan tarjoukselle Tallavaaran emäntä vai nauraa. Sanoo jottei oo pikkurahan tarvesta.
Tallavaaran taloo sijaattoo korkian vaaran laella. Navetan takana parinkymmenen meeterin pääs on Tallavaaran korkeen kukkula. Siältä vaaran laelta saa matkamiäs ensimmääsen suuren silmäyksen Lapin rannattomhin maisemihin. Mihkäpäi vai päänsä kääntää, näkyy joka pualella niin kauas ku taivas kaartuu, aina vai mettää, joko sitte syvänsinistä tukkimettää, eli näiverööstä harvaa ja matalaa männikkyä. Se on nevaa. Mahtavia tunturia kohuaa joka pualella. Eteläs aurinkopaistees kimalteloo viälä lumiläikät Luostotunturin harjalla.
Siälä seisoomma me kaks Kyröönmaan mahakasta erustajaa, mä ja Hermanni Tallavaaran huipulla kesääsenä yänä, kun aurinko syränyön hetkelläkin loisti taivahan laella. Imehrellen kattelimma laajaa näköalaa.
Puhkes siinä Hermanni hiljaa tunnustamhan jotta
— Kuule Jaakkoo, kyllä meirän pitää näin kahren kesken ku ei oo sivullisia kuulemas myäntää, jotta ei se meirän Etelä-Pohjanmaan lakeus oo mitään näihin seutuuhi verraten. Voi herra nuata suamaita, ku ne kerran viälä otethan ylhä ja pannahan kasvamhan heinää! Sitä pitää tulla nii vahvalta ja paljo, jotta mistä jee ne lehmät tulookaa, jokka kaiken sen heinän söisivät. — — Vaikkei silloo maailmas enää vissihin tarvita lehmiäkää välikäsinä. Tairethan ajaa heinät suaraa pellolta meijärihi — —
Ystävällises taloos pirethin meirän retkikuntaa kovasti viarahana. Monet kotooset herkut kantoo emäntä pöytähän ja varsinki menivät kototekooset juustonpalat kaffin kans kaupan. Meirän fröökenneuvoksemma ei ollu ikänä nähny tavallista taloonpoijan juustua ja imehteli suuresti, kun mä paasasin sitä kaksin käsin suuhuni ja kovasti kehuun, itte se ei saattanu pistää sitä suukkuhunsa.
— No kas kun ei täs taloos oo isäntää? — paukahutti kunnallisneuvos kesken kaiken. Se tuli ku tykinsuusta.
Porin kauppaneuvoksen ja mun löi aivan kylmäksi.
— Ei oo, eikä näytä olevan tulijootakaa — nauroo emäntä.
— Meill'olis tuas kaks joutilasta vanhaa poikaa — seliitti kunnallisneuvos ja viisas meitä käkipoikia, jokka istuumma noukka punaasena ku alastomiksi riisuttuna.
— Ottakaa vai emäntä kumman tykkäättä — liukutteli kunnallisneuvos. —
Meille tuli hätä käthen.
Mä koitin eres kattua ristihi ja tottaviä, se auttooki nii paljo, jotta emäntä rupes silmäälemhän kauppaneuvosta ja tykkäs viimmee jotta:
— Taitaas se olla tua mullikka koko lailla passeli isäntä tähä taloohi — —
Kauppaneuvos meinas saara laakin. Se hätääntyy kysymhän multa neuvua ja mä sopotin korvahan jotta: rupia kuurooksi.
— M’oon kuuroo! — pääsi siltä hätähuuto.
— Herrenjee, onko se kuuroo — siunas emäntä ja löi kättä reithen.
Mutta pelastaakseni oman nahkani, myin mä onnettomuusveljeni kauppaneuvoksen ja seliitin emännälle jotta:
Ei s’oo vaarallista! S’oon kuuroo vai vasimelta olkapäiltä — —
Kauppaneuvos istuu tuhkanharmaana ja huahotti jotta nyt s’oon mennyttä kalua, mutta emäntä taputteli olkapäälle ja lohrutteli jotta:
— Ota ny vai sulhaaspoika tuasta lisää kaffia, äläkä oo nua nuukkoo — —
Rempsiä emäntä s’oon Tallavaaras. Kyllä sinne olis tulijoota, muttei taira kelvata.
Kaffin juatua saatteli emäntä meirät takaasi jokiranthan, heilutteli liinaa hyvästiksi ja nii jatkettiin matkaa Kitisen jokia ylhä kohti oikeeta korpimaita.