TUTTUJA MIÄHIÄ. — JOUKKUE JÄRJESTYY JA MATKA ALKAA.

Oulun asemalla rupes jo näkymhän sellaasia reppuselkääsiä ja joutilhan näköösiä miähiä, jotta mä arvasin niiren olevan ny niitä kansanerustajia, joonka följys mun oli meininki ruveta tälsimhän ensiksi vähä Perä-Pohjolas, ennenkö oikee Lappihi lährethän ja Petsamhon painethan.

Kun siinä sitte parahillani varpahiani sortteeraalin, pökäthin mua kylkehen jotta:

— Kah päivää Jaakkoo, ooksä kans täälä!

S’oli Pojaalluaman Hermanni Ilimajoelta, kansanerustaja ja 120 kiina. Min’en keriinny päivää sanomhan ku se jo tukkii istumhan siihe mun viäreheni penkille, vaikka siin’oli nii aharasta, jotta sen olis pitäny hyvi nährä, jottei meitä kahta sellaasta fläskikasaa ku se ja mä siihe mahru krussaamata. Mutta se tukkii vai ja sanoo jotta:

— Mukaa ny vähä sinneppäi. Ku min’en meinannu olleskaa lähtiä, mutta ajattelin sitte, jotta jos kumminki lähtis. Tuuk’sä Petsamhon asti, ku s’oot nua varustaapunu, ja piaksusaaphat ja kaikki, vaikka on mullaki kapsäkis — —.

— No niin m’oon kotua lähties tuumannu, jotta ny mennähän kerranki niin pitkälle ku tiätä piisaa, vaikka navalle asti. — Lähtöökhän niitä paljo kansanerustajia sille Petsamon reisuile?

— Kylhän n’oon puhunu vähä yks ja toine, jotta pitääs lähtiä, mutta saa sitte nährä syääkhän sika evähät.

Samas tuli siihe yks miäs ja kysyy jotta:

— Onko herrat kansanerustajia?

— Joo, kyllä m’oon — sanoo Hermanni, jok’ oli varma asiasta.

— Jahas — sanoo miäs. — Min'oon Kemin kaupungin majootustoimikunnan jäsen, jotta saatta frii ruaan ja kortteerin Kemis. Täs oli teille majootuspiletti.

— Oottakos te kans kansanerustaja — kysyy sitte multa. — Mä kuulin miähen puheen sortista heti, jotta s’oon Etelä-Pohjanmaita kotoosi ja tokaasin vastahan jotta:

— Oon mä kans jonkillaane kansan edustaja, vaikken mä valtiopäivillä istu.

Miäs kätteli silmät pyäriääsnä hyvän aikaa, eikä käsittäny mitää. Kysyy viimmee jotta:

— No kuuluttakos te sitte tähän samhan eruskuntaroikkaha?

— Joo kyllä mä kuulun. Mä följään niinku perhänkattojana.

— S’oon sanomalehtimiäs tämä Jaakkoo ja seuraa meitä erustajia retkellä — seliitti Hermanni.

— Vai tämä se ny on sitte se Jaakkoo — haikaasi miäs. — Kyllä m’oon kuullu, m’oon kans siältä EteläPohjammaalta kotoosi, Kauhavalta.

— Jassoo, vai ootta te kans siältä rukhisen leivän maasta? —

— Joo, Näykkihän mu nimeni on, vaikka m’oon jo neljänäkymmentä vuatta asustanu täälä Kemis.

Siitä repes pitkät jutut ja loppu oli se, jotta mä sain kans kansanerustajaan piletin ja kovasti nostin noukkaani.

Asemall' oli meitä vastas koko Kemin kaupunki. Työväenyhristyksen soittokunta pelas posket pullolla marssia meirän kansanerustajaan kunniaksi. Poliisilla oli valkooset rasat käsis ja saappahat plankattu jotta kuvansa näki. Neliipyärääsillä trilloolla viäthin muaki ja Hermanniaki jotta pää täräji kortteeripaikkahan ja akat tiän viäres niiaali ku rippikouluflikat. Kovasti meitä Kemis kunniootettihin ja syätethin lohenlihalla. Ja kyllä me poijat pistelimmäki liivihi eri tarikollisia.

— S’oon hyvää tämä — kehuttihin toisillensa, ja taas paasattihin n’otta henkiä salpas.

Hissuksensa rupes sitte leuanloukutus harvenemhan ja toisten ahristuu jo pualisyämääsis kattelemhan pihalle kesäyön aurinkuaki, vaikka kyllähän sen klasistaki näki.

Kortteeripaikas meinas meille Hermannin kans tulla pikkuune sekaannus.
Se kattoo klasista pihalle ja mä kysyyn jotta:

— Mitäs siälä näkyy?

— Ei mitää. Nuaran pää vain toises klasis — —

— Mikä nuaranpää siäl'on? — imehtelin mä.

— Nuara. S’oon meirän pualen miähiä.

— Jassoo! Kansanerustaja Nuoran pääkö siältä näkyy.

— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas — jatkoo Hermanni.

— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se kans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä Piatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin ruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat kaikki Hiirenuhmaksi.

Saman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman nimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli ruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä ööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti Öölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti suamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi, Kotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!

Mutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes litkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari nii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä Votkakuareksi.

Kauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta sepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo naurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.

Kemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny kiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon, nevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku päästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune puheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu oli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai olis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii kantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja Hermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä talsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo, sillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen päivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko elämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se pokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.

Passas siinä sosialisti erustaja Ampujan kiusootella meitä sarankilon kokoomuksia jotta:

— Täs sen ny näjettä, kuka teitä porvaria elättää!

Rovaniämellä rupes sitte tulhon selville, kukka sinne Petsamhon lähtöövät. Meit'oli yhthensä vai yhreksän henkiä: viis kansanerustajaa, kaks lehtimiästä ja kaks flikkaihmistä.

Ja kaikhen merkillisint’ oli se, jotta jokahinen oli arvoltansa jonkillaane neuvos. Retkikunnan päämiäheksi valithin itte professori Antti Lakineuvos Helsingistä; retkikunnan terveyrestä hualehtii Oskari Lääkintöneuvos Keuruulta; kaupallista näkemystä ja varovaasta finanssipolitiikkaa erusti tohtori Frans Kauppaneuvos Porista, asianymmärystä ja kunnallispolitiikkaa valvoo Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta; lehmiä, navetoota ja ihmiste yleestä toimhentulua perääli Hermanni Maaneuvos Ilmajoelta, imhellist’ oli kuulla jotta toinen matkalle lähtevistä flikoosta oli arvoltansa Neitineuvos. Sellaasta arvonimiä me emmä kyllä ollu kukaa ennen kuullu, mutta ku se itte sen sanoo, nii pitihän meirän uskua. Ja ku se toinen neiti oli ruattalaane, nii se ristittiin ilman muuta Fröökenneuvokseksi. Me sanomalehtineekerit olimma tiätysti lehtineuvoksia, mutta ku meit’ oli kaks, jotta neuvokset pakkasivat menhön sekaasinsa nii me jätimmä tittelit pois, ja nii meitä sanottiin vain Helsingin Heikiksi ja Vaasan Jaakooksi.

No nii s’oli sitte sitä myäri selvä. Onni potkaasi meitä Petsamon matkalaasia heti nii jotta Antti Lakineuvos teki Rovaniämellä hianon tuttavuuren. Se tutustuu Lapin kaikiista suurimpahan herrahan, nimittään Kemi-yhtiön mettä- ja lauttauspäällikköhön, horsmestari Aarne Snellmannihin, joka tiätysti on arvoltansa vähintänsä Tukkineuvos. Tämä titteli vastaa Lapis oikiastansa enkeli Kaaprielin virka-asemaa taivahas. Sillä kattokaas Lapis ja koko pohjoos-Suames on Kemi-yhtiö kaikki kaikes. Siäl’ onki sananpartena jotta: »Lapis on esti Kemi-yhtiö, sitte jumala ja sitte ei oo pitkähän pitkähän aikaha yhtää mitää, ennenku vasta aikaan päästä ku tullahan Rovaniämelle.»

No tämän mahtavan yhtiön kaikkivaltias käskynhaltija on Aarne Tukkineuvos, jolla on valta pohjooses pirättää ja päästää. Kymmenenkin tuhatta tukkilasta ja satojen miljoonien massikka on sen miähen hoiros… Sen tiätää, jotta tiä aukee taivasta myäre sen miähen eres. S’oon viälä nuari miäs, tuas pualivälis neljääkymmentä. Jokaikinen tukkimiäs tuntoo Aarne Tukkineuvoksen, ja Aarneksi sitä vain kuttuthankin koko Perä-Pohjolas. Se on oikeen miästen miäs, monet tuulet ja tuiskut purru. Ei se hätääle, eikä liioon komentele. Se sanoo vai, ja se tapahtuu. Ja ottaa kiinni ittekki, ja näyttää kuinka kukin tyä tehrähän, jos tukkilaane epäälöö elikkei jaksa. Sillä tukkilaasen souvis ei tätä Aarne poikaa pysty ykskää tukkilaane lyämähän sormille. Sen tunnustaa lentojätkäkki kaikki. Niin on eläytyny se miäs tukkilaasihinsa ja Lapin erämaihin, jotta pois ei sano koskaa lähtevänsä. Rakovalkian ääres makaa yänsä miästen joukos ja suarat ja hyvät on välit. Tukkilaaset kunnioottavat Aarnea pualijumalanansa ja kyllä vai kannattaakin.

No tälle miähelle sanoo se meirän Antti Lakineuvoksemma jotta:

— Tuata kuinkahan se olis, kun m'oomma meinannu lähtiä Petsamhon, mutt'ei me tahtoosi viittiä lähtiä autoolla ajaa koluuttamhan tuata pitkää matkaa Rovaniämeltä Sorankylhän. Käysköhän se jollakin lailla päinsä päästä tätä Kemijokea ja sen sivujokia pitki venehillä ylhäppäi, jotta näkis oikee Lapin syränmaita.

— No se käyy erinomaasesti päinsä! Koska haluttaa lähtiä? — kysyy
Aarne Tukkineuvos. Minä järjestän teille matkan niin mukavasti kun se
Kemi-yhtiölle vain on mahrollista.

Kun muu eruskuntaretkue sitte tukkii ittensä suurihi kuarma-autoohi Rovaniämellä ja lähti Kemijärviä kohri koluuttamhan, ajoo Kemi-yhtiön kaks loistoautoa meirän Petsamon sakin ethen. Ei muuta ku istua fiinihi piilihi ja nostaa noukkaa taivahalle. Ja nii viäthin meitä petsamolaasia ku pumpulitukulla komjasti toisten sivutitte Kemijärvelle.

Emmäkä me ollu näkevinämmäkää niitä, jotka ajoovat körökärryyllä.