METTÄSTÄJÄÄN JA KALASTAJAAN PARATIISI.
Laanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs siitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja jakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset pohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän yhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää eri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte ne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku ryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät. Siitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle kukkulalle asti.
Mutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää muistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan ympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta tunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka puskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa siälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu köykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä päivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja, näätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on joka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen elellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana ihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna pitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella sellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.
Sinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa viättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva taivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.
Laanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy siniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki alenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla kobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai, joka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä tunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla voi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä ylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin verran on sinne tiältä matkaa.
Tunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää ja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota korkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut käyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja misthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin rinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä raja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä saattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä, mutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu yhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi, puuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.
Mutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee satakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin ilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka aiva häikääsöö.
Me satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön aurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä paremmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä, punaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla palavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!
Ja maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä onkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl' on varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi syvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen lehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala paistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja välkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.
Ja kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet pölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa ympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs, jotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen kukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes syntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka tunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan suuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres kärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä siälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki mahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.
Oon mä nähny monenki tairemaalarin suuria färiläjiä kankahillensa fläiskivän, harjakset pystys seliittävän ja vannovan, jotta mitää sen kaunihimpaa, väkevämpää, hurmaavampaa ei mailmas oo ennen nähty ku hänen töherryksensä. Mutta niille sanon mä, jotta menkää klopit sinne Lapin tunturiille kattelemhan ja imehtelemhän färiä ja kaunista. Siälä rookaatta kaikkien aikojen suurimman färimestarin ja saatta tyhminä kananpoikina ihaallen töllistellä sen käsialaa. Mutta tukkikaa syntinen suunna ja katkaaskaa kurjat pensselinnä, sillä että te pysty sen mestarin tauluja eres kopioottemhankaa. Niitä pitää vain kattella, hiljaases miäles kiitellä ja siunata, ku on saanu hetken nährä Lapin färiloistoa.
Juhlallisin miälin, niinku jokin salaane kaipaus olis rinnas täyttyny, asteloo matkamiäs tunturin kuvesta alha tiälle, joka johtaa taas takaasi maailman turulle, ihmisten ilmoolle. Mutta silmhän on jääny kuva, miälehe muisto, joka lämmittää viälä vuasien takaa.
Kaunispään tunturilta rupiaa tiä läskemhan Inarinjärven laaksohon. Pari kevaritalua siin’on välillä ja matkaa neljättäkymmentä kilometriä. Mutta se on hauska ja vaihteleva taival. Kasvullisuus on siälä rehevämpää ja iloosempaa ku Sorankylän ja Laanilan välillä. Tuamia kasvaa tiän varres suuria puskikoota ja ne kukkiivat väkevästi tuaksuten viälä heinäkuun 1 p:nä, kun Inarinjärvelle saavuumma. Ja samahan aikahan oli viälä toinen puali Inarinjärvestä jääs'. Mutta kevät oliki sinä kesänä kovin myähä. Lehtipuu ja mänty on sillä pualella tunturia vallalla. Kuusi on jääny kokonansa tunturijonon eteläpualelle. Sitä ei tapaa Inarin alueella muuta ku ylen harvas, nii että niistä imehenä kerrothan ja mainithan, mihnä sellaane kasvaa. Niimpä on Inarinjärven saroosta saarista vain yks ainua, nimeltä Mahlatti-Roiro, jolla kasvaa jokin kuusipuu.
On se Inarinjärvi eri präiskäles järveksi. S’oon yli 2,500 neliökilometriä. »Maammekirjashan» laulethan, jotta yks äijä meinas kerraasti mitata, kuinka syvä s’oon, mutta äijän naru katkeski. Ja eikös s’ollu nii, jotta järvi muka lauloo, »oon niin syvä kun oon pitkäkin. Eikä sen syvyytt’oo mitattu sittemmin»? Mutta kyllä se Topelius laulaa lurahutti silloo vähä lompuskaa joukkohon. Kaunis s’oon kyliä Inarinjärvi ja kovasti kirkasta vettä, muttei s’oo kumminkaa pohjatoon. 60 metriä on syvimmältä kohtaa. Neljäkymmentä Lapin äijää sais siinä seisua toistensa olkapäillä ennenkö ylimmääsen noukka verestä nousis. Itte järvi on kovasti monihaaraane ja sokkeloone. Ja saaria ja niämiä on jos kuinka paljo. Kalaa on runsahasti ja monellaasta. Haukia ei piretä siälä eres kalanakaa. Sitä halveksuthan ja haukuthan »jängän koiraksi». Siikoja, taimenia, harria ja muita sellaasia lohensukuusia fiiniä kaloja siälä vai ongithan.
Kun neuvoon mettästäjiä menemhän Laanilahan, nii täälä Inaris s’oon kalamiästen paratiisi. Ei trenkää särkiä, salakoota ja muuta roskakalaa onkia, passaa vai verellä kyynärän mittaasia »tammukoota». Mainio majapaikka on Virtaniämen majataloo, jok’on nyt Matkaaluyhristyksen hoiros.
Inarinjärven eteläpääs on Ivalon kylä, jok’on Inarin pääpaikka, vaikka Inarin kirkonkylä onkin järven länsilairalla. Ivalosta menöö vai huano kinttupolku kirkolle maata myäri. Sinne kuljethan moottorivenehillä järviä pitki. Ivalos on Lapin rajavartioston yks pääkortteeriista. Rajasotilahat olivat siälä melkeen järjestänsä Etelä-Pohjanmaan poikia Härmästä, Lapualta, Kauhavalta ja Lappajärveltä. Itte olivat rakentanhet ittellensä hauskan kasarmin. Pulloposkisia ja hyvinsyänehen näköösiä olivat. Ja tervhyysiä lährettivät kaikille, jotta kyllä siälä hyvin voitahan.
Matka Sorankylästä Ivalohon on 165 kilometriä. Sillä välillä on usiampia kertoja kuljetettava auto lossilla elikkä färillä jokien ylitte. Kuljetuksesta menöö tiätysti maksu färikaralle, joka kuljettaa ylitte. N’ei ota maksua pohjoosehen mennes ollenkaa. Sanoovat vain, jotta kerkiääpä tuan saara. Äkkiouto tykkääs pian, jotta taisit jäärä miäs nyt omaas paitti, ku nii vain päästät auton menemähän. Mutta asia on kattokaas sillä lailla, jotta joka sinne pohjoosehen menöö, nii kyllä se kans vissisti takaasi tuloo ja käunihisti saakin lossirahan maksaa, joka muutoon ei ookkaa aiva piäni.
Ei auta muu, ku ei kerran oo, ku yks tiä, joka Lappihi via!