SALMIJÄRVELTÄ KOLTTAKÖNKÄÄLLE.
Salmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30 km. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin, mutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle pualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi, jylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa paljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa matalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren välis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.
Ilmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset tuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri tullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo joki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus se leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat miälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä, taivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen suuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka koko Patsjoen laaksos.
Töllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen laaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä Petsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa tunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän vartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä. Talvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka voi haurata ihmisiä kinoksihi.
Töllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen suus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta koskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä koskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä pääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet maata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu rakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan veneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle sourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä. Näitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs hoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia ylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia, jotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes. Rata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta jos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas haukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on hyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans: toisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja vapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä jotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku meirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu monia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä ja majaalla.
Suamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset käyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä jalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä meiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki nimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää norjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.
Me poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle vähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle niämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli kovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua pohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se rupeski puhumahan selvää suamia jotta:
— Kyllä minä suamia osaan!
— Oottako te suamalaane?
— Ei kyllä m’oon syntyperänne norjalaane. —
— No tääläkös ootta suamia oppinu?
— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän miäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans flikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia, yhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —
— Taisi olla suamalaane heilaki silloo tällöö? — piti mun kysyä.
— Taisipa ollaki — nauroo tua hyvätuuline norjalaane emäntä.
Sattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki oppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu kummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks neekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi suamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se puhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva ollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku naamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin kaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki muut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon vähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes nimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!
Ei taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on rikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli naamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova oli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.
Oli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja keikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane puukkoo kouras ja kirrasti jotta:
— Hih, min’oonki Jukka-poika Rannanjärvestä, iloone ja nuari! —
Ja sivupöyrän ääres istuu sen suamalaane kaveri viskiklasi nenän eres ja pyyteli jotta:
— Älä ny viitti Rannanjärvi tuata sisuas nuan näyttää. —
— Mä vai vähä nuata toiskiälisiä peljätän! — oli se musta Rannanjärvi hihkaassu.
Niin, mutta mehän olimma siälä norjalaasen rajavartijan mökis, ja mä ku lennin jo Amerikkahan asti! No me syäthin siälä, saatihin kaffia, maksettihin ja lährettihin pois.
Venehes sitte kertoo meille yks rajavartioston kapteeni, jotta norjalaaset ovat järjestänhet kovasti tarkasti rajavartioontinsa. Ei niillä paljo sotamiähiä oo, mutta mettänvartijat ovat kans rajavartijoota. Ja niit’ on aika tihjäs. Joka mettänvartijalla on asumuksessansa puhelin ja sähkölennätin n’otta ne pääsöö vaikka Kristiaaniahan asti. Ja samoon on joka vartijan seinällä valtion pualesta komia kello, jonka taulus on 24 tuntia. Palkkaki kuuluu olevan hyvä ja monia etuuksia niill’ on muutoonkin. Jos siälä vai jotaki rajalla sattuu, nii pian kans kellot kauempanaki kilajaa. Ja pakkaavat kilajamahan vähä ennen aikojaki. Mennykki kesänä oli jokin rajasotilas Suamen pualella ampua mojahuttanu koppeloa puunlarvas ja siit’ oli krannin poika nii peljästyny perättömäksi jotta heti soitti henki kurkus kauemmas jotta:
— Nyt ne hyäkkää!
Suamenkin lehris oli parin päivän päästä sähkösanomia luettavana
Kristiaaniasta jotta: mitä tekeillä? Ammuntaa Suamen rajalta!
Ja sitte tuli nootti.
Ja sitte hetken päästä toinen jotta: anteeksi, me vai luulimma — —.