KOLTTA-LAPPALAASIA.
On tämä Suanii jo aikamoone valtakunta, kun meirän maas asuu sellaanenki kansa, kolttalappalaaset, jost'ei muu Suami tiärä oikiastansa paljo mitää, jotta sellaasta kansaa mailmas onkaa, joko sitte jotta meirän maas. Mitäs tiärättä koltta-kansasta?
En mäkää tiänny paljo muuta, ku jotta kolttia pitääs asua Kuallan niämimaalla, joka kuuluu Venäjälle. Mutta niitä asuu meiränki puolella, siälä Petsamon aluehella.
Kolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku pitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta n’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten kiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku lappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen munkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin tykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta ryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin kauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit, Sahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret (sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat on samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva saman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat on venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta käret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo, jotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä, joskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.
Koltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan niämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen pualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu Vouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä Salmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on Petsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva Suamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku lappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa ja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja välistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille kalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset talvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat vuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja jois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa tunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin pääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne käyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli Norjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo millä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on kolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara kokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja jään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä, pitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis pöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria asumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä etelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja tulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi peittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on lämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä päivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.
Siälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin kans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma yhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset viälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä käännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen yän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki ollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.
Kolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales siantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja neliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja mätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.
Mitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta kumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin ahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle yrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki sille jotta:
— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne mahru!
Mutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä kans sisälle.
Koltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen miähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä. N’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii luulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy ympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on vanhan äijän naama nuares varres!
N’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä kattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille jotta:
— Mihnähän kumminki m'oon tuan naaman ennen nähny?
Sitte muistin jotta:
— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka ennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven aukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki, huivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja kaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!
Kyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja lappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa jälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla paljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku »munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.
Koltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen kulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen kans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat ymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat, eruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin aijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien kiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä vähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi koltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles, »kurat», ja merkittöö kiroamista.)
Koltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta menöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota käytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä ja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky. Muurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on muutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota. S’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä klasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä. Sellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa välistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.
Ei oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on joku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa, poronpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä sellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla kiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa värttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin pukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs niill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on kamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.
Kolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon, ku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin emännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän yksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on kaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä mitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä. Saattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka ja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta tehtyjä turkkia.
Sivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella asteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira räknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon paljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka vanha s’oon. Sanoo vai jotta:
— Oon mä jo vanha, mutta äitee on viälä muakin vanhee.
Kolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun koltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se saattaa sanoa jotta:
— Pitkä sinne on.
Jos taas kysyy samaa matkaa, jotta kuinka lyhyt sinne on, nii se voi yhtä tyynehesti vastata jotta:
— Lyhyt sinne on.
Ja kun hämmästyny kysyjä imehtölöö jotta:
— Onko sinne pitkä ja lyhyt yht'aikaa? — nii koltta sanoo jotta:
— On sinne pitkä ja lyhyt.
— Kuinka nii?
— Ka, hyvä veli, jos on hyvä ilma, niin on lyhyt matka, jos paha ilma, nii on pitkä matka!
Salmijärven kansakoulunopettaja kertoo, jotta kolttalasten opetus on epätoivoosta tyätä. Kotona ei lapsia kasvateta minkäänlaasille tavoolle ja syränmaan mettis ku ovat kasvanhet, nii ei niill’oo minkäälaasta käsitystä mailmasta. Kaksikerroksine taloo on kolttalapselle sula mahrottomuus. Harva on niistä nähny hevoosta, eikä tiärä minkälaane itikka on lehmäkää, elääkö se puus vai maas.
Sama opettaja kertoo jotta hän kerran näytti kolttalapsille junan kuvaa, ja seliitti, jotta sillä kuljetethan ihmisiä ja tavaroota.
— Vetääkö, opettaja, porot junaa? — kysyy kolttalapset.
»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset korjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty, ei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää, merkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja sellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.
Munsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia ostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille ja kysyyvät, jotta:
— Mitä sä näillä annat?
Koltta viisooloo sitte puaris ympärillensä sormella jotta:
— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan peilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua paperossit, tuan villapairan j.n.e.
Kauppias lupaa ottaa nii kauan ku kärsii ja sitte karjaasoo jotta:
— Top, nyt piisaa!
Niin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit tiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe, kaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja viinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa miähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.
Koltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä ja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää elämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja sivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin sivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja insinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.
Luannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki sivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön meno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris tuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen sivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.
Puisella ongenkoukulla kalaa narraava koltta on säälittävä olento.