JO ON AIKOOHI ELETTY.
Oottako kuullu jotta jo on aikoohin eletty, kun ei ihmiset enää tunne juapunestakaa?
Luuloovat, jotta s’oon kuallu!
Eileen aamulla oli suuri trusa ihmisiä PräntÖÖn sillalla yhyres rypähäs ja siunas ja voivootteli jotta:
— Voi, voi raukkaa kun nuan pitää kualla silmällensä keskelle katua.
Ja pyhkiivät hilkun nurkalla silmiä ja nenää ja lähtivät kättä huisuuttaan torille.
— Siäl’on tuala Präntöön sillalla kuallu miäs — seliittivät akat torilla ruattalaasille maitoakoollekki, ja olivat niin syvis ajatuksis, jotteivät muistanehekkaa maistaa maitua, jos s’oli muionnutta.
Mutta Präntöön sillalle kokoontuu aina vai suuree joukko ihmisiä, jokka tukkiivat ja pökkiivät toisiansa jotta näkisivät sen kuallusen raukan.
Viimmeen tuli esivaltakin pamppuunensa sakkiin. Se pusketti ittensä läpi itkevän akkakasan ja pääsiki lopuuksi sen kuallusen äärehen, joka makas mahallansa eikä huiskahtanukkaa.
Poliisi käänti sen kuallehen selvällensä ja kyllä s’oli pleiki ja vakavan näköönen. Se kuallu. Ja samoon se konstaapeliki.
Ja sitte kun se kuallu oli hetken maannu seljällänsä, niin se kääntyy hiljaa takaasi mahallensa ja ihmiset siunasivat jotta:
— Herrinjee!
Ja poliisi kääntöö sen raaron nenän uurestansa ylhäppäi.
Ja kuallu painoo sen taas alhappäin.
Ja sitä tehtihin kauan aikaa.
Sitä imehreltihin ja kattottihin ja heikkopäisimmät lähtivät hiljoollensa poispäi. Monen nousi hiuksekki jo pystyhyn. Sitte hajettihin tohtori kovalla kiiruhulla. Ja se tuli n’otta kuulotorvet käsilaukus kalaji.
Hairas takin pois, käärii hiansuut ylähä, aukaasi sen kuallehen liivit ja housut, kääntöö ympärinsä, taputti selkähän ja pani sitten sen pillinsä ja kauan aikaa kuunteli.
Sitte puristi päätänsä ja sanoo:
— Ei se on koollu!
Ja sitte se syynäs uurestansa ja taas kuunteli. Aukaasi sen kuallehen miähen suunki ja kattoo kiältä ja se oli aivan punaanen.
Ja vasta kun se kolmannen kerran kopisti rintahan ja takaa kuunteli sillä torvella, niin sai selville jotta:
— Teme mjees on niitti fyllun.
— Vai niin! — kiljaasi poliisi ja puristi lujaa kalikasta. — Vai pöhnäs se junkkari onki!
Ja vei putkahan n’otta kintut klapaji. — — —
Siihen sitä ny on tultu, että ihmiset eivät enää tämän mailman aikhan tunne juapunestakaa.
Kun miäs ottaa tukkihumalan, niin luullahan jo kualleheksi ja hajethan tohturiki kathomhan!
Ja ämmät itkiä köllöttäävät, kun miäs voii hyvin.
Mä kysyyn poliisikamarista eileen illalla jotta:
— Kuinka se kuallu voii nyt?
Niin ylikonstaapeli sanoo jotta:
— Hyvin se voii! Kovasti vai janottaa ja kyselöö, olisko konstaapeliilla sualaasia sillinpäitä.