KLASIKYYNNELEHET.
Oottako kuultu jotta nyt on kova raha-aika?
Munkin on pakannu elämänkelkkani kraappia hiatahan vähä tavallista usiammaasti viimme aikoona.
Massi on laihtunu, eik’olsi väliä vaikka se varaastetaas.
Min’oon funteerannu ja tuumannu, jotta kuinkahan tästä köyhyyrestä ja kituuttamisesta parahite lopun tekis. N’otta sais köyhyyrelle vai huiskahuttaa kättä hyvästiksi ja sanua jotta:
— Ajöö ny! Eikä tartte takaasi tulla!
Ja m’oon tullu siihe päätinkihin, jotta täs ei muu auta, ku pitää tehrä suuri keksintö.
Keksiä jokin sellaanen erinomaanen kapistus, jotta sen pitää joka ihmisen ostaa ittellensä.
Mä hakisin sille sitte patentin, myisin ja saisin rahaa ku roskaa, eik’olsi puutett’ enää koskaa.
Sillä asialla mä ny oon päätäni vaivannu. Oikeen molemmin käsin oon takaraivaani puristanu, jotta se suuri ja vapauttava ajatus siälä leimahtaas.
Ja menny-perjantaina se sitte prätkähti. Oikee otti kipiää, mutta sitte tuli hyvä olla ja mailma kirkastuu ku ruusutarha mun silmisnäni. Ja rahamassikkaniki oikee hypähti pöyrällä. Siinä s’oon tyhjänä maannu jo monta päivää.
Oli kun s’olis kattonu suu auki mun päälleni ja kysyny jotta:
— Ethän Jaakkoo mua hylkäjä, kun susta ny tuloo rikas miäs?
Mun tuli veret silmihin ja sanoonki jotta:
— Ee-en ystävä kallis! Vaikka musta tulis kuinka rikas, niin sua mä en hyljää ikänä. Mä paan sun täythö kultarahoja ja teetän kullasta leukahas koukun ja sitte kultaraamit ja paan sun seinälle riippumahan ja mua muistuttamhan elämäni raskahasta alkutaipalehesta, siitä äijästä, ku m’olin köyhä ja krätyyne.
Ja mä itkin ilon kyynnelehiä, suuria, kirkkahia ku kristallia ja kattelin peilihin, kuinka ne passaa.
Ja hyvin ne passas! Ne ilonkyynnelehet.
Ja sitte mä muistelin ittiäni entisaikoona, kun m’olin köyhä ja krätyyne ja taas itkin. Itkin surunkyynnelehiä ja kattoon peilihin.
Ja hyvin nekin passas! Ne surunkyynnelehet.
N’oli yhtä suuria, kaunihia ja kristallinkirkkahia kun ilonkyynnelehet!
Aivan samallaasia! Pitkulaasia vesinokkoja, jokka riippuuvat silmäkulmista ja koriasti kimaltelivat.
Kyllä ne amerikkalaaset ovat tyhmiä!
Kun n’ei oo ennen tuata keksinehet. Kyynnelehiä! Ilon ja surun kyynnelehiä, jokk’on niin tavallisia.
Niitä tarvithan aina vähä väliä joka huushollis. Häis, hautajaasis, hatun ostos, ristiääsis, rakkaurentunnustukses, kun syrän on haljeta, kun käy pankkiherran puhees, kun koulupoika käy opettajan kotona, kun hammasta porottaa, kun akka kualoo j.n.e.
Ja mones mones elämän moninaasuures, kun pitääs itkiä, eikä tahro tulla vaikka kuinka truuvaas.
Ja sitä varten m’oon ny meinannu, jotta kun mä rahaa saan, niin mä paan tehthaan pystyhyn ja rupian valmistamhan kyynnelehiä klasista.
Sellaasia pitkulaasia klasinokkoja kun oikeen kyynnelehet ja pikkuune koukku vain päähän, josta saa panna kyynnelehet riippumhan silmäkulmihin!
Ajatelkaa hyvät ihmiset kuinka ne menis kaupan! Joka akalla tulis olemhan käsilaukus ja miähellä liivinplakkaris kyynnelehet ja aina ku tapa ja tarkootus vaatii, niin’ei muuta ku pistää suuret kirkkahat kyynnelehet silmänurkkihi! Ne väläjääs ja kiiltääs, eiväkkä eres tuhraasi naamaakaa.