LAPUAN PÄIVILLÄ V. 1919.
Oottako kuullu jotta m’oon ollu siälä, johna kaikki muukki tämän pualen puntimiähet?
Lapualla, niis suuris juhlis.
Hikosin ja juhuliin kun muukki. Ja maksoon kaffikupista markan siinä ku toisekki.
Ja vetelin kans’ sitä hernessoppaa kolme kertaa päiväs n’otta flisiji.
Ja välistä paasasin herelmäsoppaaki sekahan. Mutta mun kuppihini ne Lapuan flikat eivät pannehet vahingoskaa niitä suuria klimppiä. Ei vaikka otin toisenki talterikin ja meinasin jotta, eikhän ne jo hoksaa.
Yhyren ainuan kivisyrämmen panivat ja senkin niin kruttuusen ja kovan, että siit’ en saanu huanoolla hampahillani mitää irti.
Mä pirin sitä aikani suusnani ja imeskelin silmät väärinpualin pääs, muttei se haissu eikä maissu miltää.
Pistin lopuuksi plakkarihin koko kivisyrämmen ja näytin kotia päästyä akallekki ja sekin sanoo jotta:
— Jo oli imhellinen kivisyrän!
Se meinaaki siitä ny teettää proosin.
Mutta se Fläskilän poika s’oon sitte sinnikäs faari!
Ja runua se lausuu ku häkää vain.
Ja se on tores ku sika rukihis, n’otta luulis sen pian päälle lentävän.
Mulukooloo ja räpyttää silimiä ku onnetoon ja välistä se panoo niin fiinisti ja kimiää, jott’ oikee vattahan ottaa.
Ja taas paasoottaa römiää ja karhiaa ku Lapuan isoomaha-faltesmanni.
Ja itte se Fläskilän poika on vain piäni ja kraissuune miäs. Siit’ei olsi mihkää, jos riveeliihi hairaas. Mutta äänellä se panoo kamalasti.
Eikä se vettä pelkää, eikä turhia vavahra.
Kun s’oli justhin siinä fiinis paikas lausumas, niin tuli ukonpysty ja nakkas vettä oikee korveella sitä Fläskilän poikaa vastapläsiä, n’otta s’oli ku uitettu suarssa.
Vesi vain nenänpäästä pruuttas.
Mutta siitä se vain yltyy.
Se raimaantuu niin, jotta krääkääsi oikee suun täyreltä ja vattan pohjasta.
Ja kyllä kans sai juhulayleesö kintut alansa. Häntä-pystys juaksi fiinit fröökynäkki kaffiakkaan tyä.
Sotaministerin erustajaki mennä lipitti jotta tuppi kaiaji.
Mutta se Fläskilän poika se vai paukutti sitä runua niin kauan, jottei oollu yhtäkää sorkkaa kentällä.
Sitte vasta lopetti.
Sellaasta s’oon se oikia runonlausumine. Kun ne toiset hyväkkähät kans yrittivät runua lausua, niin ihmiset vain istuu ja naureskeli, eiväkkä piitannehet mitää. Jokkut vähä mulkaasivat sinneppäi ja sanoovat jotta:
— Kaikki ne kans — —
Mutta ku se Fläskilän poika pani oikee voimalla, niin jo tokeni!
Se, ku se Taavetti ennen mailmas löi 10,000 filistealaasta aasin leukaluulla, niin s’ei ollu mitään se. Mutta ku Fläskilän poika kerran vai krääkäsi, niin 10,000 eteläpohjalaasta lähti hyppäämhä!
Ja vähä äkkiää! — — —
Ja kyllä siälä Simpsiön mäjellä sitte sorittihi!
Siäll’oli sellaane oikee harjootustappelu, jotta pyssyt ja kuulatruiskut vai paukkuu.
Ja mä ja muut akat flikkojen kans kontiimma sille suurelle kalliolle. Kun olimma vähä huakassehet ja ottanhet passelit istumaplassit, nii mä huikkasin niille vaasalaasille jotta:
— Lekoo, ny saatte ruveta poijat tappelho ja pläsittäkää kovasti toisianna. Kyllä me kattelemma päältä.
— Menkää pois siältä kalliolta. Sen kautta tuloo vihoolline — huurettihi meille heti vasthan, vaikka m’olimma ostanhet kahren markan istumaplassin.
— No tänne ei tuu itte vanha-Erkkikää! S’oon poijat niatua se! Ei trenkää peljätä teiränkää! Me annamma niin kiviä ja kantoja vastanaamaa, ett’onki ketarat pystys vihoolliselta jos tuloo — trossasimma me akkasakki kalliolta.
— Yleesö ei saa sekaantua sotatoimhin! — —
— Vai ei saa! Kun isämmaa on vaaras, niin jo vain saaki! Viimmeesehe piaksunpaulahan me puallustamma tätä mäkiä!
Siin’ oli tulla tappelu meirän ja sotaväen kans, mutta ku niill’ oli kaks kuulapruuttaaki, niin me peräännyymmä hyväs järjestykses.
Mutta kyllä m’olimma paaruksis ja sanoomma jotta:
— Orottakaa senkin rumaasen-kuvaaset, kylläs kans viälä näjettä.
Ja pian näkiväkki!
Saivat niin selkähänsä vihoolliselta, että taitaa viäläki porottaa. Ja hävisivät kans tappelus.
Mutta jos m’olsimma saanu päämmä pitää, niin ei rumaasen viäkhön olsikkaa vihoolline tullu!
Ja kyllä lapualaaset onki kamaloota sotamiähiä, niinku se vaasalaaste päällikkö sanooki jotta:
— Ku ei ne kuale tappamallakaa!
Kun vaasalaaste kuulatruisku oli ollu kiven takana ja siältä s’oli muka tappanu kaikki lapualaaset.
Eikä ne pöllööt tiännehet mistää!
Mutta s’oli oikee ku se Filuppulan-Erkki sai samas rytäkäs kerranki oikee selkähänsä.
Sit’oli siinä tappelun tuhinas kaks piäntä vaasalaasta poikaa päntänny oikee tullen mennen.
S’oli se Erkki tullu puskaan välis pyssy olaalla kans puskuttaan kun tavarajuna suaraa niiren poikaan ethen.
Mutta appa rakas isä sentähre ku ne poikaaset saivat sen kynsihinsä ja ottivat oikee käveltäväksensä! Ne lenti ku ampiaaset sen niskahan.
— Kaara, kaara sä toisesta jalaasta, mä täyttään sitä vattahan — huuti toinen poika.
Ja niin Erkki kellahti jotta mossahti.
Kohta hyppäs toinen poika sen vattan päälle ja toinen rinnalle. Ja se, jok’ oli rinnuksis, se pläsitti sitä niin tihiää, niin tihiää, ettei Erkki saanu ku vähä haukatuksi ilmaa välis.
— Lyä lyä Eemu! — hoki toine.
— Tappaa sen pitää, kun on kerran sota! — kiljuu toine.
Aivan oli Erkki oikohonsa huutanu ja rukoollu, jottei tapetaasi.
Sinne pääsi sitte lopuuksi akkoja hätähän ja pyytämällä saivat Erkin pois poikaan käsistä.
Jonsei niitä akkoja totisesti olsi tullu apuhu, niin kuka tiätää, kuinka sen Erkin siin’ olis oikeen käynykkää.
Mutta mitäs kans trenkää sotahan lähtiä! Pitääs jo niin suuren miähen tiätää sen verran eres, että soras voii käyrä pahemminki kun saara kakaroolta selkähänsä.
Niin oli Erkki kuranssattu ja pehmoone sen peseen jälkhen, jotta limunaatikuskin kärryys oli pyytäny kotia päästä.