NIVALAN KISSINKARVAT.
Oottako kuullu jotta Nivalan pitäjähän flikkaan suupiälis on kauhiasti kissinkarvoja?
Ja flikat on suuttunehia ja sylyköövät ja frääsäävät, pyhkiivät suupiäliänsä ja siunaavat jotta:
— Mistä jutinan tähre nuata kissinkarvoja aina vain tuloo mun suuhuni.
Kyllä se onki merkilline ja kamala paikka. Ja kun kaikkien Nivalan flikkaan suupiälihi niit’on ny ilmestyny yhtä haavaa koko pitäjäs ja joka kyläs. Ja taloollisten tyttärien suus niitä kissinkarvoja on aiva yhtä paljo kun piikaflikkaan ja ittellistenki.
Ja emännäkki on ruvennehet pyhiiskelöhön suutansa samoon ku flikat. Niirenki naamoohi on kissinkarvoja tullu. Ja ainaki kahrella vanhallapiijallaki on ollu kissinkarvoja suus.
Ainuat koko Nivalan akkaväestä, joll’ei oo ollu kissinkarvoja on syytinkimuarit ja vanhat leskimummat.
Ja sitä ny imehrellähä ja päivitellähä.
Asia on kuulkaasta sillä lailla, jotta yhrestä syrjäkylän taloosta katos yhtäkkiää taloon uskolline ja ijäkäs palvelija, Mirri-niminen kissi.
Sitä ettittihi ja ettittihi ja viimmee löyrettihi, mutta henki oli pois. Mirri makas kyynärän syväs tallitunkios hyvin peitettynä. Ja ku Mirri park’ ei enää tupahan lähteny, vaikka kovasti kuttuttihi, nii emäntä sanoo jotta:
— Maakkoho Mirri siälä!
Ja lapset peittivät sen ja itkiä piristivät. Sinne jäi Mirri palavaha tunkioho. Mutta kolmen päivän perästä tuli lasten paha olla, että ne päättivät mennä kattomha Mirri-vainaata.
Niin Mirriä ei enää ollukkaa hauras!
Ja isäntä ja emäntä tulivat kattomha, niin ei ollu, vaikk’olis penkonu koko tunkion.
Koko taloon väki seisoo rivis tunkion rannalla ja silmät oli ku tinaknapit ja suu auki että:
— Mihkä s’oon menny?
Silloo sanoo piänin poika, jok’on jo kirjalla jotta:
— Mirri on menny vissihi taivhaasehen?
Ja nii se vissihi oliki.
Mutta sitte tapahtuu nii imhellisesti, että kirkonkylän poikia rupes janottamha ja ne ostivat tiätysti pontikkaa janohonsa. Ja ku ne ryyppäs potusta vooron perähä ja ähkääsivät, niinku pruukataha, ja pyhkiivät takinhiaha suutansa, nii ne pyhkääsiväkki pian toisenki kerran ja sanoovat jotta:
— Siin’on karvoja!
Ja sylykääsivät taas ja taas ryyppäsivät. Ja taas tuli karvoja.
Silloon kattothi jo pottuhu nuan valua vastaha, nii siäl’oliki kauhiasti karvoja. Niitä koitethi siilata poiski ja taas ryypätä, mutta aina vai tuli karvoja suuhu.
— Olkho peijakas sitte. Lisänähä rikka rokas — tuumiivat poijat ja ryyppiivät.
Niin että nyt passaa sivullistenki sanua jotta:
— Lisänä rikka rokas ku kissinkarvat Nivalaasten pontikas.
Ja sittemmisi on niitä karvoja ruvennu oloho akkaväjenki suupiälis.
Ja nyt on selvinny koko asia, jotta n’oonki sen Mirri-vainaan karvoja.
Ja se se on joka yäkyttää.
Ku on selvinny, jotta Mirrin oliki tappanu yks pontikankeittäjä, haurannu tunkioho, jotta s’oli ruvennu mätänemhä ja sitte pannu Mirri-vainaan trankkitynnyrihin. Kissinraato on kuulemma paljo paree käyttämhä ku jästipaketti.
Mutta tämän murheellisen tapahtuman perästä on kialtolaki kovasti voittanu alaa Nivalas.
Koko akka- ja flikkaväki vaatii yhrestä suusta ehrotoonta kialtolakia, kun aivan tuloo karvoohi.