PIPERÖÖSIÄ PÄÄS.
Oottako kuullu viäläkö sielä Höpönassunloukolla sen Jaskan kaalimaas on piperöösiä?
Luulis, että n’oon jo kuallehet, kun on tullu kylmät ilmat ja melkeen pakkaaset, että Jaskaki pääsis niitä vahtaamasta.
Sill’oliki koko kesä täysi tyä siälä kryytimaas pitää järjestystä piperööste, sontiaaste, hyttyyste, kärpääste, kurkooste ja kaikellaaste kovakuariaaste kans.
Se Jaska kun on sellaane kaalinkasvattaja ja kirjanoppinu, jotta on tehny ittellensä sylenpituuset puuhohtimekki, jolla se pyyrysteli piperöösiä kaalimaasnansa, jottei ne pääsisi munimaha Jaskan kumpahankaa kaalinkupuhu.
Niitä kaalinkupuja kun on kaks. Yks Jaskan omaa kupua ja toine Jaskan kullan kupua varte.
Ja Jaska kun oli jostaki kirjasta lukenu, jotta jos piperööne munii kaalinkupuhu ja sen kaalin syää ihmine, niin syntyy piperöösiä sen ihmisen vattas.
Ja vattasta ne nousoo päähän!
Ja te tiärättä, jotta ku ihmisellä pörrää pääs piperöösiä, niin s’oon sitte kamalaa — —
Ja sitä varte se Jaska kulki varpaallansa niskat kryhys ja ne jumalattomat puuhohtimet krököllä kaiken kesää kryytimaasnansa silmä kovana vaanimas piperöösiä, jottei ne vai pääsisi munimaha.
Ei keriinny heinäntekoho, ei leikkoolle.
Kerraasti ku pastori oli menos Liipantönkälle ristiääshin, niin sen hevoone pirätti ku tikkuhu Jaskan kryytimaan kobralla, heristeli korviansa ja floosas.
Pastoriki rupes kattomhan, jotta mikä sen hevoosen tuli, niin se näki, kun Jaska hiipii ma talana ku kissi häntä pitkällä pitkin airan viärtä ja yhtäkkiää tryyköötti pikkuusen piperöösen niskahan.
Lyärä mojahutti puuhohtimilla jotta tomahti ja ähkääsi jotta:
— Ähäh! Eppäs päässy rumaane munimaha!
Ja silloo se kans tapahtuu se imes, josta Jaska itte on niin monta kertaa puhunu, jotta kulkaa Pileamin aasi kääntöä päätä ja rupes puhumaha.
Pileamin aasi oli täs tapaukses tiätysti se pastorin vanha pruuni salvia.
Se kattoo ensin kauan aikaa sen Jaskan touhuja. Ja vasta sitte se kääntöö päätä ja sanoo jotta:
— Herra, hänen pääsnänsä on jo piperöösiä.