HILIMA, KUULEKSÄ!

Se, jota ne sanoo rakkaureksi, on sellaasta tuhinaa, jotta siinä tahtoo jokahinen olla itte noukkinensa ja asuulla omhan laihinsa. Siin'ei menesty osuustoimintakaa, jota tämän mailman aikaha joka paikkahan tukithan. Eikä siinä vetele eres kommandiittipuulaakikaa, vaikka toinen koittaas olla kuinka hiljaane ja äänetöön yhtiökumppani ja satsata täysiä panoksia.

Kyllä se nii on, jotta pussoo ja akanotto on ainaki viälä toistaaseksi jätettävä kaiken yhteistoimintamuoron ulkopuolelle, yksityysen yritteliääsyyren varahan.

Muutoon nousoo het karvat pystyhyn jotta:

— Vai nii ja jassoo —?

Ja niinhän se sanoo Eenokkiki ennen vanhaan jotta:

— S'oon muh!

Ja samas kans paukahti.

Mutta s'oon sitte kamalaa ku välistä rupiaa paukkumnhan n'ottei tiäräkkää ja aiva ilman syytä. Vaikkei sitä nii vissisti tiärä, koska s'oon erehrys ja koska ei.

Siihen luuloho se jäi se kevarin isäntäki Hilimastansa jotta:

— Kuinkhan se oli oikee sen asian laita. — — Ei nuata lakijuristia ainakaa tiärä uskua, jokk'on aina vääryyttä pualtamas…

Kattokaas s'oli sillä lailla, jotta näis syyskäräjis oli nii paljo kaikellaasia viinajuttuja, jotta asianajajiaki oli tullu monta kuarmallista eikä niille tahrottu saara mistää yösijaa. Kevaris makas lakijuristia jo kamarin laattiakki täynnä, ku viälä tuli yks vaasalaane ittiänsä tukkimhan jotta:

— Pitäähän mun hyvä isäntä johki päästä yäksi!

— Jaa, jonsei Hilima voi teille järjestää, nii en minä ny ainakaa täs sängyksi repee — oli kevarin isäntä sanonu, jok'on pulska ja kaikinpualin moitteetoon vanhapoika, n'ottei akooll' oo ollu mitää sanomista, vaikka n'oon kyllä vähä epäälly. S'oon vain hoirellu taluansa ja pitäny sitä kevarinpitua siinä, ja se Hilima on sillä ollu niinku huushollaamas.

Ja hyvä ja kätevä ihminen se Hilima onkin. Ja viälä komjan näköönenki ja hyväs lihas. Poskekki on punaaset ja pullollansa ku puukissillä, n'ottei sen mikää puutu.

— No Hilimojen kans m'oon ennenki hyvin pärjänny — oli se vaasalaane juristi sanonu. — Jos hyvin sattuu, niin kuka tiätää, vaikka pääsis viälä hialle ja poikamiähen ylimäärääsistä veroostaki — niin oli hihkaassu se lakijuristi ja iskeny kiärästi silimää ku lähti Hilimalle puhumhan siitä yäsijasta.

Ja hyvinhän ne sopiivakki. Hilima oli heti valmis jotta:

— Ei täälä ny oo muuta paikkaa ku mun kamarini tuala vintillä, mutta saatta mennä sinne. — Mä meen täksi yäksi osuuskaupan Hiltan tyä maata, ku s'oon niin monta kertaa haastanu, ku sen pitää maata aina yksin ja pakkaa pelkäämhänki…

— Kunko ei käyrä kopistelemas — — vai hiiriäkö se pelekää?

— Vissihi, ku ei siäl'oo kissiäkää — nauroo Hilima ja lähti laittohon sänkyä kuntoho. Hiaroo parjanki nii pehmooseksi, jotta siin' ei ollu sitte yhtää kupuloota. Oikee kaksinkertaaset lakanakki tälläs sänkyhyn niinku herroos pruukathan, ja vesiklasin viärehe.

Kelpas siihen lakijuristerin oikaasta syntisen kruppinsa ja nährä suloosia unia rasvaasista konkurssipesistä.

Tuas pualenyän aikoohin ku se justhin näki unta, kuinka se »selvitti» yhtä saranmiljoonan pesää n'otta saamamiähet joutuuvat maksamhan viälä »hoitokustannuksekki», nii rupeski kuulumhan hiljaasta koputusta ovehen, n'otta sen meni laskut aivan sekaasinsa.

Se huamaatti siihen paikkaha, poukahti sängys istumhan ja hätäännyksis imehteli jotta:

— Mi-mikäh se oli, joka koputti —?

Kuunteli hyvän aikaa, mutta ku mitää ei enää kuulunu, niin jahkaasi viimmee itteksensä jotta:

— S'oli vissihin vain omatunto, joka kolkutti…

Ja pani jälleen maata ja painoo silmät lujasti kiinni, jotta sais uurestansa kiinni siitä ihanasta unenpäästä.

Mutta silloon taas rupes kuulumhan varovaasta koputusta ja hiljaasta krahinaa oven takaa. Ja taas koputettihin! Ja sitte kuuluu kuiskaus jotta:

— Hilima? — — Hilima? Nukuk'sä? — Kuuleksä Hilima?

Ja taas koputettihin ja sitte jotta:

— Hilima?! — — Hilima, eksä kuule — — tuu ny aukaasemhan…

— Ei tää? oo Hilimaa! — karjaasi viimmeen se lakijuristi karhialla äänellä.

Jos oli siihen asti ollu kyllä hiljaasta, nii nyt tuli aiva kualemanhiljaasuus, niinku sanothan, jotta s'oli aiva kauhiaa.

Mutta sitte kysyttihin oven takaa yhtä kolkolla äänellä jotta:

— No, kukas siäl' on sitte?

— Mitä se sulle kuuluu? Mee tiakkahas vai siältä kopistelemasta — huuti se juristeri vastahan.

— Mutta mulle se vasta kuuluuki! — karjuu ääni oven takaa. — Hilima! —
Tuu aukaasemhan ja heti paikalla ovi!

— No, ei tääl' oo Hilimaa, mee järvehen siältä rähisemästä!

— Siäl' on Hilima! Kyllä mä sen tiärän. Mutta mikäs roikales sin'oot, joka sinne oot konttinu? Häh? — Jo nyt miäs pistit pääs pussihi, jost'et elävänä selviä! — Hilima, aukaase vähä äkkiää ovi, elikkä mä tuun ramat kaulas!

Ja ja, ku se rupes trumpaamahan ja moikottamhan ovhen n'otta klasit heläji ja koko pykninki heiluu n'otta tornin nenästä tiiliskivet sinkooli.

Ja vannoo ja huuti jotta:

— Mä tapan sun heti paikalla, ku yksikis knääkkä! — Kirves! Tuokaa kirvestä, jotta mä lyän oven hajalle —!

Lakijuristin nousi hiukset pystyhy. Se hyppäs sängystä ja truiskii pimiäs kamaris ympäri seiniä ku miäletöön. Pöytä kaatuu ja lavittat poukkooli ympärinsä, ku se ettii reikää, mistä pääsis pihalle ennenku tapethan. Viimmee sai klasin auki, hyppäs yliskamarista suinpäin pärinämaalle ja painoo paitaasillansa henkensä erestä yli aitojen ja peltojen, mettähän n'otta rapa proiskuu.

Samas kans ovenpeilit sälähti pirstaksi ja se kauhia miäs tormas kirves pystys kamarihi ja huuti jotta:

— Haa, siinä s'oli se Hilimanki uskollisuus!

Ku sitte tuli alakerrasta ihmisiä housut tutisten lamppu käres kattomhan, nii ne näkivät kauhian näyn. Miäs hakkas kirves käres keskilaattialla sen lakijuristin housuja ku korppi kalasäkkiä. Aiva tuusan nuuskaksi peittos.

Ja silloo kans nähtihin kaikkien suureksi hämmästykseksi, jotta se julmistunu friijarimiäs oli kevarinisäntä itte, se vanhapoika…

N'otta kyllä nyt on kylän ämmillä kotkottamista jotta:

— Sitähän m'oon aina sanonu, jotta eikhän ne vai yhtyyttä pirä — — ja kuinkas muutoon — — mutta jopas ny rookattihin rysän päältä!