MAANTIÄHUUTOKAUPPA.
Oottako kuullu siitä maantiähuutokaupasta, joka pirettihin täs menhellä viikolla yhres pitäjähäs täällä meirän puoles?
No s'oli sillä lailla, jotta tiälautakunnan miähet pistivät paperit plakkarihinsa, sihteeri hioo pännänsä teräväksi ja, niin lährettihin.
Menthin tiätä pitki ja miäsroikka tuli peräs. Ensin myythin kirkonplassilta ja sitte painuttihin syrjäkylihi päi. Sitä mukaa ku mentihin, väheni huutajajoukko. Jok'oli maantiänpalansa saanu, lähti kotiansa laskeskellen itteksensä, paljonko siinä tuli tiänestiä.
— No ainaki kunnanverot saa maksuhun, — nupajivat äijät, kun olivat palansa saanehet. — Eikä tuas mun palasnani näytä erityystä korjaamista olovankaa kolmen vuaren aikana. Nii jotta tulua se vaa on…
Ja tiälautakunta paineli aina vai ethenpäi, myyrä prätkii paloja ja teki onnellisia valtion saamamiähiä.
Oli jo ilta myähä ku päästihin pitäjän kauimmaaselle loukolle, yhtehe puskikkomäkehen.
Siinä tuli äkkinääne ja orottamatoon pirätyspaikka ethen. Aiva tiän viäres, n'otta tiältä reiruhu näki, oli — — pontikkatehras kaarevan kuusen alla täyres käynnis!
Tiälautakunta kattoo toistansa silmihi, eikä puhunu mitää hyvähän aikahan, vaikka jokahitten silmät lipaji ja suupiälistä suanta nykii.
Samoon kattoovat huutajakki ku tinaknapiilla.
Hymyyltihin kauan aikaa ja katteltihin toine toistansa. Ja taas pränniä. Jokahitten silmistä loisti rehellisyys ja vilpitöön hämmästys.
— Kenen pränni? — pääsi lopuksi yhreltä.
— Sanos muuta! Kenen pränni?
— Mitäs nyt tehrähän? — kysyy puheenjohtaja ja kattoo jokahista vooron perhän.
Ja ku kukaan ei ymmärtäny, mitä tiälautakunnan olis pitäny tällääses tapaukses tehrä, nii puheenjohtaja kysyy jotta:
— Mennähänkö?
— Mennähän, mennähän! — huutivat heti toiset.
— Mä kysyn; jotta mennähänkö ja hävitethän pränni? — kysyy puheenjohtaja korkialla ja kirkkahalla äänellä.
— Mennähän, tiätysti…
— Onko se yleene miälipires?
— Oo-on se!
Ja niin menthin ja hävitettihin pränni.
Pannut, pötit ja muut vehkehet hakattihin prisaksi ja »jumalanvilja» kaarettihin tarkasti suuhu joka nokka.
Ilta hämärti ja tiälautakunta ja huutajat istuuvat monta suloosta ja pitkää tiimaa ringis hävitetyn viinaprännin ympärillä.
Puheenfläsinä ja iloone huikkaalu kohos sitä mukaa ku aika ja aines kuluu, n'otta lopuksi pistettihin lauluksi ja moniäänisesti liikutetuun miälin, toiset paitahiaasilla ja paljahin päin, laulettihin rakas kansanlaulu jotta:
Olet maamme armahin synnyinmaa ihanuuksien ihmeenmaa…
Ja se laulettihin monta kertaa.
Aina ku loppuu, niin otettihin uurestansa.
Ja aina vai se petras.
Lopuksi nousi puheenjohtaja puuta vastahan seisomhan ja sanoo jotta:
— Ei heikkaris miähet, kuulkaa, meirän pitää myyrä sitä maantiätä…
Ja ku tiälautakunta oli aikansa yrittäny nousta pystyhy, niin pääsiväkki muut maantiälle asti, mutta kriivari ja vanhin lautamiäs pylliivät vain mättähillä erestakaasi ja kummallekki pualelle.
— Hih! — huikkas kriivari, ja meni taas noukallensa sammalikkohon.
— Tuata tuata — paneskeli lautamiäski itteksensä jotta — oom mä vain sellaane poika — —jotta sepä ny on peijakasta ku aina vai kallistaa…
Kun puheenjohtaja oli pääsny viimmeen tiälle asti ja kääntäny ittensä ja oikaassu kruppinsa ja huutanu jotta:
— Tuuk sä kriivari siältä? — niin samas sitä rupes niin kallistamhan ja viämistämhän, jotta vaikka se kuinka yritti poispäi, niin — sinne meni!
Maantiänojahan ketarat pystyhyn nakkas.
Ja toiset, jokka koittivat auttaa sitä ylhä, kuuppiivat saman tiän n'otta lopuuksi oli koko maantiälautakunta ja huutajat yhres rypähäs maantiänojas.
Siinä ähyyttihin ja puhuuttihin ja pakkas vähä manoottamhankin toisia, kun justhin kun oli päästä kontillensa, niin toinen kans siinä prököölöö ja pukkii peijakas n'otta kolmaski meni noukallensa.
Puheenjohtaja, joka makas alimmaasna, ei lopuksi jaksanu enää yrittääkkää. Se jenkkas vain vähä toista lonkkaansa, turaji jotaki itteksensä ja viimme nukahti.
Mutta hornaaminen ei tahtonu käyrä oikee ratihinsa. Aina ku puheenjohtaja meinas vetää vähä pirempää seinähirttä, niin se katkes. Ne maantiänhuutajat ku siinä keikkuuvat vattan päällä ja pukkiivat…
Aamuyöstä huomaattivat ja lähtivät viluusisnansa yhtehe mökkihi, jok' oli siinä likellä.
Mökin muija kyllä keitti kaffit, mutta mökin miäs oli kovasti suuttunhen näkööne.
Sanooki jotta:
— Sen tuhannen rumaaset ootta särkeny mun patani ja juanu viinat…
Tiälautakunta ja huutajat kattoovat suu auki jotta
— Nyt otti ohraleipä valkian! — —
— Joo, — sanoo mökin miäs.
Ja se merkitti paljo.
Tiälautakunta kokoontuu heti ylimäärääsehen kokouksehe pihalle ja sen tuloksena oli jotta, ku tultihin takaasi mökkihin, niin jokahinen aukaasi hiljaa massikkansa, otti rahaa ja sanoo jotta:
— Tuas olis multa. Räkkääkö se?
Ja kun mökin miäs sitte räknäs yhthen kaikki, paran, pannut, pötit, viinat ja vaivat ja kaffit ja kaikki tyynni, niin sekin rupes puhumhan aiva toisella äänellä ja sanooki jotta:
— Hojaa, on täs jo vähä liikaaki. Pankaa ny toisehenki kuppihi sokuria sulamahan, niin mä vähä lurahutan joukkoho.
Ja lurahutti kans.
Ja sitte juatihin kaffit ja lährettihin jatkamahan sitä maantiä-huutokauppaa, ku se jäi illalla pualimoohi.