MIÄS JÄÄTYNY KIVHEN KIINNI.
Oottako kuullu jotta Ylistaros on yks miäs jäätyny kivhen kiinni?
Siälä Ylistaros rakennethan nyt parastaikaa suurta sähkölaitosta ja koko talven on saran miähen voimalla punnastettu kosken pohjas. S'oon koko joki ollu aivan kuivilla; sit'on paroottu ja paaluutettu pitkin ja poikin. Pohjaa on ammuttu, monttua kaivettu ja aina vai syvemmäs mennähän, kun ei tahrota päästä oikee kovahan kalliohon asti, jonka päälle ne suuret simenttiparot sitte valethan. Neljättä meeteriä jo on ammuttu rauskaa kalliota pois ja aina vai kallion halkioomista vesi lirajaa.
Itte pääinsnööri on sanonu jotta:
— Vaikkas ikännä kaivaasija, nii niin syvälle mennähän, jotta yhtää ei pirä luraata.
Sen tiätää, jotta poträssikät ja pikkupaasikki manaavat ja repivät tukkaansa, mutta mikää ei auta, ku aina vai vuataa. Kiirus olis ja valmihiksi pitääs saara. Tyätä on tehty yätä päivää, miähiä lisätty ja litviikiä maksettu, mutta sittekkää ei tahro joutua, vaikka toista sataa miästä on pitelemäs lapionvartta pystys kolmes vooros voorokauret ympärinsä.
Mutta niin se kuuluu olovanki ku noiruttu, jotta jos ei vai satu tuuli puhaltamhan, nii yhrenkää ei tuppi huisku muuta ku palkanmaksus ja ku kello soi.
Ja kyllähän sen ymmärtääki, jotta raskastahan se onkin seisua ja pirellä kahreksan tiimaa lapionvartta pystys. Siinä rupiaa jalaat puutumhan ja puheenaiheet loppumhan, vaikka kuinka koittaas.
Ja sitä varte se yks miäs jahkaasiki jotta:
— Sen tuanaasiako me täs seisomma? Miksei me istuta? — Käyhän se lapionvarresta kiinnipiteleminen yhtä hyvi isthaltansakki ku seisahalta —.
Niin sanoo ja istahti kivelle.
Toiset kyllä panivat vastahan ja koittivat selittää jotta:
— No ei ny taas niin, jotta aivan istua —. Pitäähän sitä ny kumminkin eres sen verran viittiä täs tyänjyrinäs, jotta eres seisoo, jos ei ny muuta erityystä tekisikkää…
Mutta s'ei viittiny.
Se istuu vai. Sanoo jotta:
— Saman tyänhän mä teen ku tekki, enkä enempää palkkaa pyyrä liijoon!
Se istuu uskollisesti kahreksan tiimaa, poltteli ja hikos, n'otta sen housunperä oli aiva märkä, ku kello soi.
Silloon kans tuli tyämaalla heti kiirus. Tupet huiskuuvat, lapiot ja rautakanget heiluuvat ilmas, kottikärryt pukattihin silmällensä nurinniskoon tiän syrjähän, juastihin ja hypittihin kilvan ilmoottamhan tyätunnit mestarille ja sitte juaksujalkaa, toisetoikee pualtahyssyä, jokitörmää ylhä ja kortteeripaikkahan.
Se istuja-miäs meinas kans poukahtaa ylhä ja lähtiä toisten perähän, muttei päässykkää!
Housut oli jäätynhet kivehen kiinni!
Se nykii ja riipoo, huitoo ja manas, mutta kiinni oli ja lujas.
Rupes lopuksi huuthon apua, mutteihän kukaa kaveri sitä joutanu kuulla.
Ne menivät jo hyväs matkaa maantiällä.
Onneksi kuultihin sen hätähuurot osuuskauppahan ja siältä lähti ihmisiä apuuhi.
Monen miähen voimalla sitä verettihin käsistä ja jaloosta n'otta rotaji ja prätäji.
Vesissilmin se pyyteli jotta:
— Älkää hyvät ihmiset repikö mua aivan juurinensa irti…
— Onko se tarttunu aiva pohjia myäri kiinni, vai housukko vai? kyselivät ihmiset.
— Tuntuu kylmännehen koko hoiron — valitteli miäsparka itkua pirätellen. — Mithän akka sanoo…
Siinä tuumattihin ja funteerattihin jos jollakin lailla, kuinka se saataasihin irti.
Yks ehrootti lopuksi jotta:
- Ei taira olla täs muutakaa neuvvuaku pistää pualiska tinamyytiä sen housuuhi ja ampua se irti kivestä.
Mutta ku miäs sen kuuli, nii se huitoo käsin ja jaloon vastahan jotta:
— Älkää herrantähre sitä tehkö hyvät ihmiset, menöö hajalle koko takamaa…
Yks haki sitte lean, toinen toi poran ja niillä ne yrittivät sitä kangertaa ja paukuttaa irti, mutt'ei se kauan kärsiny sitäkää.
Vasta ku itte insinööri tuli paikalle, nii se tiäsi konstin. Käski hakia tyäkopista sellaasen uurenaikaasen juattolampun, joka puhaltaa sisältänsä pitkän sinisen tulenkiälen n'otta sihajaa.
Sillä sitte ruvettihin sulattamhan miähen housuja ympärinsä n'otta käry nousi.
Kyllähän se pakkas siinä vähä krääkymhän ja voivoottelemhan jotta:
— Polttaa — ja — — kirvelöö!
Mutta mikäs siinä autti? Eihän sitä passannu jättää siihenkää kesää orottamhan.
Housuuhi paloo aikamoone reikä, mutta muutoon se lohkes koko lailla hyvin irti. Mithän ny vähä kärventyy ja piäniä palanehenhaavoja sai. Siinä koko asia.
Tohtuuriki oli sanonu ku plaasteria päälle löi jotta:
— Intte so faali, tämä kestää istua viälä vaikka sata vuatta!