SE ELÄÄ VIÄLÄ!
— Oottako kuullu jotta siit on ny justhinsa kolmekymmentäseittemän vuatta sitte ku Mettälän kylän Juurikorven-Heikki-isännän taloos pirettihin se yhtehööne kyläkokous Vääräjojen perkooasiasta, jot oli jo kauan ainoottu, eik ollu ennen parahillensa tullu. Se Vääräjoki ku on nii kiamuraane ja kivine, jotta kevääsin ja useen muutoonkin tukkeentuu verenjuaksu ja silloo nousoo tulva viljelysmaille ja viää siämenet, orahat ja tyyrihillä rahalla ostetut apulannakki mennesnänsä.
Tätä surkiaa asiaa n'oli Mettälän kylän isännät ny kokoontunhet yhres tuumaamahan jotta:
— Mitäs täs olis tehtävä ja pitääskö koittaa kääntyä korkian kruunun pualehen, ku se kuulemma avustaa ja ittekki hommaa joenperkoostöitä, n'ottei taloonpoikaan, jos hyvin sattuu, tarvitte ku vai vähällä ottaa kustannuksihi osaa.
Sellaane oli hianoone tiato jo siihen aikhan Mettälän kylän isännillä ja ne päätti koittaa, onko siinä puhees perää.
Ja nii tekivät päätöksen, jotta kylän yhtehöösellä kustannuksella lähretethän kolme miästä eväsmyätä oikee läänin pääkaupunkihi ottamhan siitä asiasta selkua.
Lähetystölle palvattihin lamphanreittä, tehtihin varileipää, panthin voita askihi ja kessuja massihi. Kontti seljäs, iloone piippukänä hampahis lähti ne kolme Mettälän uskottua miästä tärkiälle asialle kaupunkihin, suurten herraan puheelle.
Jalkapatikas tallusteltihin neljättäkymmentä virstaa, ennenku tultihin rautatiän vartehen ja nähtihin sekin imes, jotta maa oli raurootettu ja sitä pitkin kulki pyärien päällä kokonaasia tuparatia, john'oli oikee klasit seinis.
Henki kurkus äijät kömpiivät vaunuhu ja nii olivat peloosnansa, jotta laattialla istuuvat ja pitelivät lujasti penkin jaloosta kiinni. Aiva olivat pökerryksis ku kaupunkihi tultihin.
Siälä ne sitte ettiivät ja kyselivät vastahantulijoolta sitä korkiaa konttuuria, johna niitä jojen perkooasioota hoirethan ja löytivät ku löytiväkki viimmee suuren taloon, johna se hosrmestari piti kortteeria.
Kontti seljäs ja lakki kouras viäthin isännät sen korkian virkaherran ethen, jok'oli vanha krätyyne ruattalaane äijä.
Miähet kakistelivat kurkkuansa jotta:
— Korkiaasti kunniootettava esivalta, laki ja oikeus, me oomma tullu tänne yhtehöösestä päätöksestä, jotta meirän Vääräjoki pitääs oikaasta —.
— Mite sine tomppeli sano? — karjuu se korkia virkaherra, sillä siihen aikhan olivat virkamiähet täs maas rutiruattalaasia, eikä niiren trengänny ymmärtää suamen sanaa, vaikk' olisivat tainnehekki.
— Puhu sine rootti!
Isäntään pöksyt tutaji, niin karmia ääni ja tyly kattinta sillä herralla oli.
Kun Mettälän kylän isännät eivät ollehet elääsnänsä ruattinsanaa ennen kuullehekkaa, nii pääsi yhreltä jotta:
— Ku ei me taira…
Silloo hirmustuu se vanha virkaherra n'otta se aiva vapaji, viittas ovesta pihalle jotta:
— Ulos teeltä sellane tomppeli!
Isännät olivat nii säikähröksis, jottei ne ittekkää tiännehet kuinka n'olivat pihalle tullehet, mutta kontit ja lakit tuli heti peräs.
Sen tiän lähtivät Mettälän miähet takaasi kotiansa. Ja kotia päästyä sanovat jotta:
— Siäl oli sitte vasta kauhia miäs! Itte pääpukna, jok'oli niin vihaane, jottei me saanu viälä suutakaa auki, ku pihalle jo paiskattihin. — Se oli harmaapäine ruattalaane herra ja nii kiukkuune ja julmettu huutamhan, jotta selkärankaa viäläki karmii…
Siihe se jäi sen Vääräjojen perkaamine sillä kertaa kolmekymmentä seittemän vuatta sitten.
Mutta täs menhellä viikolla pirettihin Juurikorven Heikin taloos Mettälän kyläs nyt uusi kokous Vääräjojen perkoo-asiasta. Ku naapuripitäjäski oli valtio alkanu jokia perkaamahan, nii Mettäkylän isännät tuumasivat jotta:
— Eikhän s'oon jo kuallu —?
Ja päättivät lähtiä uurestansa kaupunkihi puhumha siitä asiasta.
Samat miähet pantihin matkahan, jokka olivat ennenki ollehet.
Nyt ei ne enää peljännehet junaakaa. Istuuvat rentua penkillä vai niinku muukki reissaavaaset. Tulivat iloosella miälellä kaupunkihi ja löytivät lopuksi sen konttuurinki, vaikk' ei se enää ollukkaa samas taloos.
Astoovat sisälle ja pyytivät päästä itte pääherran puheelle.
Mutta ku ovi aukaastihin ja isännät kattoovat pöyrän päähän, — nii n'oli saara halvauksen ja pöksyt hajota.
Kääntyyvät vähä äkkiä ympäri, paiskasivat oven kiinni ja painoovat suaraa asemalle.
Vasta kotia päästyä haikaasivat jotta:
— Se elää viälä!