IX.
Koulusta kotiin päästyään Masa heti juoksi Korpiseen sanomaan Jukalle, että tämä saa tulla joulukuuselle koululle. Hän on ollut opettajalta kysymässä ja opettaja oli sanonut, että saa. Ja sanoo hän Jukalle senkin, että hän on ensi osaston ensimäinen, eli priimus, niinkuin neljäsosastolaiset sanovat.
Veitikkamaisesti jalkojaan sivuille heitellen Masa juoksi maantiellä
Korpiseen päin kädet housuntaskussa.
Jukka ei ollut kotona. Eikä tietty sanoa, koska hän tulee.
— Se on eilen illalla jo mennyt, sanoi Rikku, Suoman nukkea tukasta riepottaen.
Seuraavana aamuna Masa jälleen kävi Korpisessa. Jukka ei ollut vieläkään tullut.
Masa pyysi, että Jukan käskettäisiin heti tulla Varsanniemeen, kun hän tulee kotiin.
Emäntä lupasi.
Koko päivän Masa odotti Jukkaa. Katseli ikkunasta kujalle. Ja pihalla kulkiessaan katsoi maantielle niin kauas kuin näki. Mutta Jukkaa ei näkynyt ei kuulunut.
Masaa alkoi epäilyttää, että jos ei Jukka tulisikaan. Illan jo hämärtyessäkin hän vielä yritti katsoa ikkunasta kujalle, ja melkein säikähti, kun emäntä huomautti:
— Eikös jo pitäisi, pojat, vaatteita muuttaa? Pimeähän nyt tulee tuossa paikassa.
— Minä käyn ensin Korpisessa. Opettaja sanoi, että Jukkakin saa tulla, sanoi Masa hätäillen ja läksi juoksemaan.
Jukka oli aina vain poissa. Masa jäi Korpisen muuripieleen seisomaan ja kysyvästi emäntään katsomaan.
— Mitäs toljotat? tiuskasi emäntä.
Väsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja poika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän tiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.
Mitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi.
Ja nyt ei Jukka tulekaan!
Masa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.
Ehtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina. Koululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin jo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi muuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat keskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa sinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin ovipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä, odotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä tuikahtavat näkyviin.
Mutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.
Kynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet kimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin omenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti selässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi ympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.
Jukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.
Pukki jakoi joululehdet.
— Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.
Masa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin suuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä tuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien nähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja sanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.
Siinäpä sen nyt kuulivat muutkin kuin koululaiset. Kuulivat, ettei hänen nimensä ole mikään Varsanniemen Ruokko-Masa, vaan on hänelläkin oikea nimi. Yhtä hyvä kuin jollakin toisellakin.
Matti Aleksanteri Saari.
Hän kiitti pukkia hiljaisuudessa. Olisi nyt vain ollut Jukkakin kuulemassa. Juho Iivari Saari.
Mutta Jukkaa ei ollut.
Kun leikki oli kuusen ympärillä käynnissä, istui Masa paikallaan ja mietti, pitikö hänen panna omena kahtia Jukalle ja Mikulle, vai saisiko hän antaa sen kaikki Jukalle? Jukalle hän sen mieluummin antaisi. Kun Jukka ei saa olla kuusellakaan, mutta Mikku saa. Karamellia hän Mikullekin antaisi. Itse söi hän piparkakun, se kun olisi hajonnut taskussa. Yhden karamellin hän myöskin söi.
Seuraava päivä oli lauantai, joulun aaton-aaton aatto ja yleinen lattiain pesupäivä. Masankin piti olla veden viskelijänä, kun lattiaa hangattiin. Ja puiden kantajana ja muuna juoksupoikana. Puoliselta pantiin hänet liiteriin keittopuita pilkkomaan. Sieltä hän juoksi Korpiseen katsomaan, oliko Jukka vieläkään tullut.
Korpisenkin tuvasta kuului pesunkahinaa. Ovea juuri hangattiin tuvan puolelta. Ja kun Masa nykäsi oven auki, sai hän märän rätin vasten kasvojaan ja emäntä horjahti kynsilleen porstuaan.
— Siinä sä hyppäät kuin epätaidon roiskeessa, ärjyi emäntä ja seisaalleen päästyään huitasi uudelleen Masaa rätillä kasvoihin.
— Eikö sua nyt Varsanniemessä tarvita — Ruokko-Masa — tiuskasi vielä, veti oven kiinni Masan eteen, lupsautti haan ja alkoi uudelleen hangata.
Masa ei tiennyt, mihin katsoa. Hiljaa hiipi hän porstuasta pihalle ja liiterin taitse kahlasi maantielle, ettei tuvasta vain kukaan näkisi häntä.
Mutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja tielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen silmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen taskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut itkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin että rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia — — —.
Syntihän se sellainen on — tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee niiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella kuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. — — Oli siellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja Suoma. — Kumma, ettei isäntäkin tullut — —
Masa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.
Ja sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen — — —
Mutta odottakoon! Odottakoon jo — perkele.
Se oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen itsekin.
— Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän puoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.