VIII.
— No —? kysyi opettaja ja katsoi odottaen luokkaan.
Sieltä ei kuitenkaan kukaan vastannut mitään. Päät alas painettuina oppilaat vain alta kulmain vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaan.
Oli kansakoulun kuusijuhla lopullisesti järjestettävänä. Opettaja oli ehdottanut, että rähinän ja tungoksen välttämiseksi ei juhlalle päästettäisi ketään muita kun ainoastaan oppilaat. Tälle ehdotukselleen hän nyt odotti oppilaiden hyväksymistä. Ja sai ahdistavalta tuntuvan vaikenemisen vastaukseksi.
Silloin hän muutti ehdotuksensa niin, että oppilaiden omaiset saisivat tulla. Ja koko luokassa kävi vapauttava kohaus.
— Niinkö? kysyi opettaja vielä.
— Niin, kuuli monesta suusta. Päät kohosivat ja silmiin ilmestyi loistetta. Sillä oli asia päätetty ja luokassa syntyi kotiin lähdön kolina.
— Minä en ole koskaan nähnyt joulukuusta, kuiskasi Varsanniemen
Ruokko-Masa vierustoverilleen.
— En minäkään ole, vastasi tämä. Eikä isä eikä äiti, eikä Laurikaan ole koskaan sitä nähnyt, jatkoi vielä ja toisella kädellä oman pulpettinsa ja toisella käytävän vastaisella puolella olevan pulpetin reunaan tarttuen ponnautti itsensä sylikaupalla eteenpäin. Masakin hapuili pulpettien reunoihin, samoin tehdäkseen. Pelkäsi kuitenkin roiskahtavansa selälleen käytävälle, jolloin toiset nauraisivat. Eikä seurannutkaan esimerkkiä. Siivosti vain meni kävellen.
Pitkin matkaa puhuttiin vain joulukuusesta. Tytöt tanssailivat, taputtelivat käsiään ja luettelivat, ketä tuovat kuusijuhlalle.
— Ketäs sinä tuot? kysyi Ratulan Lyyli Masalta ja kirkkain silmin katsoi Masaan.
Masa yritti hymyillä, hämmentyi ja sopersi jotain.
— Omaisensa saa tuoda, jatkoi Lyyli. Eikä se minkäänlaista olisikaan, jos ei isä ja äiti ja muut omaiset saisi tulla.
Masa hämmentyi kokonaan. Kuin jostain kaukaa näki hän Lyylin katsovan, ja sitten katoavan toisten joukkoon.
Oltiin juuri Varsanniemen tienhaarassa. Masa poikkesi sille, jäi yksin ja hälinä häipyi hänen kuuluviltaan. Mutta sitä enempi myllersi hänen mielessään se, mitä jo ehti kuulla.
Ketäs sinä tuot? — — Omaisensa saa tuoda — — — Eikä se muuten mitään olisikaan, jos ei isä ja äiti saisi tulla — — Eikä Laurikaan ole koskaan nähnyt joulukuusta — —
Hänellä ei ole isää, ei äitiä, eikä Lauria, eikä ketään, jonka toisi joulukuuselle — — — Ei kukaan häntä tarvitse joulukuuselle päästäkseen — — —.
Masa pysähtyi ja katsoi kuin ällistyneenä ympärilleen.
Jukka — —!
Jukka ei myöskään ole koskaan nähnyt joulukuusta!
Hän suorastaan säikähti sitä ajatusta. Ja pelkäsi toista, jonka tunsi sen perässä tulevan.
Saisikohan Jukka tulla joulukuuselle — —?
Häpesi Masa sitä ajatusta. Räkänenäinen, kiroileva ja renkutuksia rallatteleva, isännän vanhaan takkireuhkaan ja ja saapasmouhuihin puettu Jukka — ja joulukuusi — — jossa on kynttilöitä, ja omenia, ja karamellia ja jos mitä. Häpesi Masa sitä, että ne yht'aikaa tulivat mieleen.
Niitä hän kuitenkin ajatteli koko illan. Läksyjä lukiessaan, puita tupaan kantaessaan ja Mikun kanssa askarrellessaan hän sitä mietti. Oli itsestään selvä, että isäntä ja emäntä ja poika-Masa ja Mikku saisivat tulla. Isäntähän hänelle joulukuusirahankin antoi ja joululehden hinnankin. Masasta tuntui, että heillä melkein on parempi oikeus joulukuuselle mennä kuin hänellä onkaan. Mutta Jukka! Hän ei pääse muuten kuin hänen avullaan.
Saisikohan Jukka tulla?
Jukka on kyllä hänen veljensä. Mutta onkohan se hänen omaisiaan? Kun he asuvat eri taloissa.
Opettaja sen tietäisi sanoa. Kun uskaltaisi mennä häneltä kysymään —
* * * * *
He olivat Mikun kanssa piirtämishommissa. Kumpikaan ei kuitenkaan piirtänyt. Masa istui pöydän päässä tuolilla, edessään pöydällä kivitaulu ja rihveli, istui ja tuijotti peräsängyn edusverhoihin. Mikku makasi ryömillään pöydällä jalat penkillä ja pompotteli itseään, kiihkeästi odottaen, että Masa alkaisi piirtää. Turhaan odotettuaan veti taulun eteensä, otti rihvelin Masan kädestä. — Minä teen evoten, sanoi ja alkoi piirtää niin että taulu kiljui.
Se kaikki jäi Masalta huomaamatta. — Hän oli ollut opettajalta kysymässä — — Ja opettaja oli sanonut, että Jukka sai tulla. Nyt oltiin kuusella. Jukan kasvot loistivat iloa ja ihmettelyä. Ja hänen itsensä oli niin hyvä olla, kun oli saanut Jukalle tällaisen ilon — — Jukka paralle, joka ei saa koskaan muuta kuin — —
— Te on tika, raivasi Mikku ja työnsi Masan eteen taulun, jolle oli piirtänyt kuikeloisen, pitkäkaulaisen ja puikkokoipisen elukan.
— No sikakos siitä hevosesta tulikin? kysyi ovipuolella korvoa vannehtiva isäntä. Poika-Masa tuli katsomaan ja purskahti nauramaan.
— Tee ny tina Uokko-Mata Mikulle evonen! pyysi Mikku ja tarjosi
Masalle rihveliä.
Masa otti rihvelin. Ja suullaan ja silmillään hymyillen Mikun piirtämälle kuvalle, mutta syvemmällä itkien toteutumatonta unelmaansa, alkoi hän piirtää hevosen kuvaa.
Kun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun, luki Helylän Eero jotain runoa ja Alaviidan Vilho luki kertomusta. He tekivät usein niin, eikä Masa nytkään pannut siihen mitään huomiota. Meni vain tapansa mukaan hiljaa paikalleen sinne ensi osaston puolelle. Mutta siellä hän muistikin, että eilen valittiin Eero ja Vilho jotain esittämään joulukuusella. Ja tänään on heillä määrä mennä puoli tuntia ennen koulun alkamista opettajan luo saamaan ohjeita.
Kateudensekaisella alakuloisuudella Masa ajatteli sitä, että he saavat mennä opettajan luo ja jutella hänen kanssaan. Jos hän olisi toinen heistä niin — — silloin hän saisi opettajalta kysyä, saako Jukka tulla joulukuuselle. Ja olisihan hänkin jotain voinut lukea — —. Jos olisikin valittu joka osastolta yksi — —. Silloin hänkin olisi varmasti päässyt — —.
Mutta sitten hän huomasikin olevansa Ruokko-Masa, ja itseään häveten avasi katkismuksensa, pisti sormet korviinsa ja alkoi lukea. Lukemisen kuitenkin keskeytti uusi mielijohde. Jos hän pyytäisi, että Eero ja Vilho kysyisivät opettajalta, saako Jukka tulla joulukuuselle —.
Hän kääntyi, ja jo puolittain nousikin mennäkseen heidän puheilleen. Mutta samassa tuli epäilys, että jos he nauravat hänelle, ensi-osastolaiselle, ja sanovat toisillekin, että hänellä on asiaa opettajalle — että Varsanniemen Ruokko-Masalla on asiaa opettajalle — —
Eero ja Vilho jo menivät. Masa odotti, että he vielä huomaavat kysyä, onko kellään mitään asiaa opettajalle. Silloin hän heti sanoisi. Mutta he eivät kysyneet mitään. Takkiaan suoristaen ja tukkaansa kädellä silittäen vain menivät ja katosivat pimeään voimistelusaliin.
Iloksi ei koitunut Masalle mikään sinä päivänä. Läksytkin menivät miten kuten, kun opettaja ahkerasti auttoi.
— Mikäs nyt on! ihmetteli opettaja. Tapaahan Saari osata!
Ja kyllähän hän nytkin osannut olisi. Mutta se Jukka — —
Kotiin lähdettäessä yritti hän jäädä eteiseen ja toisten mentyä aikoi käydä opettajalta kysymässä. Mutta kun Aappolan Niilo huusi: Tule jo Masa — niin ei hän jäänytkään.
Ja huomenna on viimeinen koulupäivä! Ja ylihuomenna on kuusijuhla!
Yöllä näki hän unta, että Korpisen riihen nurkkaa nostettiin. Monta miestä oli paksuilla puukangilla vääntämässä. Ja kun nurkka kohosi tarpeeksi korkealle, ilmaantui sen alle Jukka. Miehet nykäisivät kanget pois ja nurkka romahti Jukan päälle.
Masa parkaisi ja heräsi.
Kun hän jälleen sai unesta kiinni, oli hän opettajan luona paitasillaan. Sitten hän oli huimaavan korkealla kapean seinän päällä. Siellä puhalsi kylmä tuuli. Lähellä oli toinen seinä. Hänen olisi pitänyt hyvin kiireesti päästä sille ja sieltä sitten tikapuita alas. Mutta ennenkuin hän ehti niin kauas, että olisi uskaltanut hypätä, alkoikin seinä huojua ja luhistua — —
Masa heräsi taas ja huomasi pudonneensa lattialle.
Aamulla taas kouluun mennessään hän päätti luopua koko ajatuksesta. Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule! Eikä ole väliäkään. Ei Jukka osaa joulukuusta kaivatakaan. Kun ei ole ennenkään sitä nähnyt, eikä nytkään saa mitään siitä kuulla. Ja tokko siinä mitään nähtävää liekään — —. Kuusessa — —.
Mutta kun hän tuli koulun eteiseen, eikä siellä ollut ketään, pujahti hän pimeään voimistelusaliin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän asetti lakkinsa ja kirjansa uunin vieressä olevalle pöydälle, hiipi varpaillaan opettajan kamarin ovea kohti, tarttui lukon painimeen, ja säikähti niin, että oli polvilleen lysähtää, kun ovi avautui ja kirkas valo tulvahti vastaan. Jollain tapaa hilautui hän kamarin puolelle.
Opettaja istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan ja näytti ällistyvän, kun näki, kuka tulija oli. Masa seisoi katse lattiassa ja odotti, että opettaja käskee hänen mennä ulos. Kuitenkaan ei opettaja käskenyt. Tuokion odotettuaan vain kysyi:
— Onko Saarella asiaa? —. On. Mä tulin kysymään, jotta saisiko
Jukka tulla joulukuuselle.
— Jukka? Kuka Jukka?
— Se Korpisen.
— Korpisen? Kuka se sellainen on?
Masa jo pelkäsi, että hän ei saakaan sitä sanotuksi. Hän tunsi opettajan katseen itsessään, eikä uskaltanut nostaa silmiään lattiasta. Opettaja odotti.
— Se Jukka — — mun veljeni, sai Masa vihdoin töytätyksi.
— Jassoo — — Se on sinun veljesi, huomasi opettaja. Tietysti hän tulla saa. Tietysti.
Masa livahti takaisin voimistelusaliin. Siellä ei ollut nytkään ketään. Hän heitti vasenta jalkaansa kuin hyppyaskeleen ottaakseen. Hillitsi kuitenkin itsensä, otti kirjansa ja lakkinsa pöydältä ja meni eteiseen. Siellä ei ollut nytkään ketään. Mutta rappusilta kuului ääniä ja askeleita. Kiireesti pani Masa lakkinsa naulaan ja meni luokkasaliin, niinkuin tavallisesti.
Kukaan ei tiennyt, että hän oli käynyt opettajan puheilla! Kysymässä, saako Jukka tulla joulukuuselle huomenna. Ja opettaja oli sanonut, että saa.
Keskellä tuntiakin tuppasivat Masan jalat lyömään tahtia pulpetin alla ja huulet suippenivat vihellystyyliin. Aina hän kuitenkin sai hillityksi itsensä ja suoriutui loistavasti kaikista päivän tehtävistä. Ja kun opettaja lukukausitodistuksia esittäessään teki hänestä osastonsa ensimäisen, tunsi hän saaneensa hyvää niin paljon, että melkein häpesi, ja ujosti painoi päänsä alas, kun jonkun kanssa katseet vastakkain sattuivat.