VII.
Mattilan isäntä oli ollut ketunajossa. Ja kun kirkollisverojen maksulta tultaessa sattui yhteen Korpisen isännän kanssa, rupesi kyselemään, että mitä Korpinen aikoo ruveta rakentamaan, kun on jo hirsiä ajanut.
Korpinen ällistyi.
— Hirsiä ajanut!? Mistä?
— Matinsalosta.
Korpinen ällistyi yhä enempi. Hän ei ollut Matinsalossa käynyt sitten heinäajan. Eikä silloinkaan metsässä.
— Mutta oltu siellä on. Kaksi hirsipuuta hakattu ja pois viety, vakuutti Mattila. Ainakin kaksi!
Siellä oli siis ollut varkaita.
Korpiselle tuli kiire kotiin. Ja vaikka lyhyt joulunalusviikon päivä oli jo puolessa, ja vaikka oli kylmä niin että kiljui, ja kalpean kellertävänä pohottava pohjoinen taivas ennusti kylmän yhä kiristyvän, hän vain hiukan haukattuaan ja takin muutettuaan sieppasi kirveen kainaloonsa ja läksi.
— Kyllä minä sille perkeleelle näytän, murisi ovessa mennessään.
Hän viipyi myöhälle sillä matkalla. Ilta-askareet oli jo tehty, ruoka valmiiksi keitetty ja valkea takasta sammutettu. Eikä isäntää vain kuulunut.
Odotellessaan asettui emäntä kehräämään niukkavaloisen kattolampun alle. Rikku härnäili kolmi-vuotiasta Suoma-siskoaan. Sieppasi tältä milloin yhden, milloin toisen lelun, ja kun Suoma yritti sitä häneltä pois, niin nauraa hihittäen läksi juoksemaan. Itkien talkkeroitsi Suoma perässä. Vasta kun emäntä tiuskasi:
— Jos et sä sen kuvainen anna sen tytön olla, niin minä tulen tukkaasi! vasta silloin Rikku väkinäistä naurua tehden antoi lelun takaisin Suomalle. Istui vähän aikaa suu naurun virnissä, ja taas sieppasi jotain Suomalta.
Jukka istui takkakivellä puolipimeässä ja koputteli jalkojaan kiven kylkeen. Äsken lantaa navetasta kantaessa jalat kastuivat ja nyt niitä palelsi. Nälkäkin hänen jo oli. Rikku ja Suoma saivat voileipää iltapäivällä, mutta hänen piti käydä tallissa ja kantaa puita tupaan. Sitten piti lähteä navetasta lantaa kantamaan ja emännän apuna juoksemaan. Muita palvelijoita kun ei ollut minkäänlaisia.
Jalkojaan takkakiven kylkeen koputellen nieleskeli Jukka sylkeä, jota selän takana olevasta pannusta kohoava höyry nosti suuhun. Jos hän olisi yksin tuvassa, niin salaa söisi taas pannusta. — — Mutta — — Jukka kohotti hiukan silmäluomiaan, kun Rikku ja Suoma taas juoksivat peräkkäin, Rikku nauraa kihistäen ja Suoma itkien.
— Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei puhe kelpaa! ärjäisi emäntä. Ja nyt hän todellakin hyökkäsi Rikun tukkaan.
Itkua hynkäten kyyristyi Rikku höyläpenkin taakse. Emäntä tuli takan luo, ja tullessaan töyttäsi Jukan pois takalta.
— Siinä sä kans istut, niinkuin ainakin ruotivaivainen. Tottakai sä nyt muuallakin tarkenet, tiuskui emäntä Jukalle, ja nosti kahvipannun lämpimään paikkaan. Samoin perunapannun. Otti pannusta perunan käteensä ja siihen puhallellen yritti umpeen jäätyneestä ikkunasta ulos kurkistaa. Perunaa syöden asettui sitten jälleen rukin taakse.
Sanaa puhumatta oli Jukka siirtynyt sängyn eteen tuolille istumaan, ja emännän syönnin näkemisen yllyttämää nälän tunnetta vaimentaakseen hieroskeli housun rikkeimestä näkyviin pyrkivää polveaan.
Tuvassa oli täysi hiljaisuus, kun porstuasta alkoi kuulua ramiseva jalan narske.
— No viimeinkin! huudahti emäntä ja esiliinaansa puistaen nousi taas rukin takaa.
Rikkukin nousi höyläpenkin takaa. Ja Suoma huusi:
— Itä tulee!
Jukkaakin hiukan elvytti tieto, että nyt saa pian syödä.
— Hyi vilunkoiraa, huusi Suoma käsiään rapistellen, kun isännän tupaan tullessa kylmä ja paksu huurupilvi vyöryi pitkin lattiaa. Kylmää huokui isännästäkin. Parta ja takin rintamus olivat paksussa huurteessa ja tavallista kylmemmältä tuntui hänen äänettömyytensäkin.
— No löysitkös mitään? kysyi emäntä toista kahvikuppia kaataessaan?
— Löytyi, murahti isäntä.
Kahvin juotuaan asettui hän takan luo seisomaan. Selkä takkaan päin ja kädet selän takana hän katseli vuoroin Rikkua, vuoroin Jukkaa.
— Pojatko tuonne Matinsalon keskilatoon ovat sillä siivolla törkyä kantaneet? kysyi sitten painokkaasti. Ja seinäkin on särjetty, lisäsi vielä.
Rikun tapoihin ei kuulunut ensi kysymykseen vastaaminen ja Jukka seurasi emännän pöydän kattamispuuhia niin hartaasti, että hän ei kuullutkaan kysymystä.
— Häh? jyrähti isäntä.
Jukka säpsähti niin että jäi suu ammollaan katsomaan.
— Mitä? kysyi Rikku sivumennen.
— Sinä ja Jukkako olette särkeneet Matinsalon keskiladon seinän, ja latoon töskää ajaneet, niin että nyt saa ainakin kuorman heiniä panna tunkioon? jylisi isäntä.
— En minä ainakaan, kielsi Rikku leveästi.
— No Jukkakos? tömähti isäntä ja liikahti Jukkaa kohti.
Jukka ponnahti tuolilta ja livahti ulos.
— Älä mene minnekään — junkkari, huusi isäntä ja hyökkäsi Jukan perässä ulos.
Tupaan jäi hiljaisuus — —
Pian tuli isäntä takaisin.
— Etkö saanut kiinni? kysyi emäntä.
— En. Kun meni kuin koira. Mutta menköön. Kylläpähän vielä tuleekin.
— Mihin päin se meni? uteli Rikku.
— Tuonne, — minnekähän meni. Sika välitti katsoakaan, tuhisi isäntä äkäisenä ja meni pöydän taakse istumaan. Tuo nyt se ruoka pöytään! Minun on nälkä, kun on koko päivän saanut olla yhden talkuttaman päällä.
Emäntä laittoi ruoan pöytään ja pahoitteli, kun Jukka juuri syömä-ajaksi läksi. Saa sitten taas hänelle erikseen laittaa.
— Tuollaisen syömisistä! tuhahti isäntä. Tehnyt vahinkoa jo paljon enempi kuin elättäjäistä maksetaan.
Toisetkin tulivat pöytään ja enempää puhumatta alettiin syödä Lamppu vain hiljaa sihisi ja ulkoa kuului pakkasen paukahtelua.