XI.
Joulutekstin luettuaan ja puolipäiväaskareista selviydyttyään heitti
Saloviidan emäntä saalin hartioilleen ja läksi Korpiseen.
— Ei näin joulupäivänä oikeastaan saisi kylälle lähteä. Mutta kun siellä kotonakin tahtoo niin käydä aika pitkäksi, niin otin ja lähdin vähän jaloittelemaan, puolusteli hän itseään, Korpisen sivupenkille istuessaan.
— Noo, kyllähän sitä nyt naapurissa saa juhlapäivänäkin käydä. Eipä sitä tähän aikaan näytä enää niin oltavan arkoja siinä suhteessa, tyynnytteli Korpisen emäntä. Tuossa maantielläkin on kaiken päivää ajeltu edestakaisin.
— Vai niin! ihmetteli Saloviidan emäntä. Sieltä meiltä ei näekään ollenkaan maantielle.
— Ei suinkaan sieltä näe.
— Ei sieltä näe.
Tuli lyhyt äänettömyys, jonka aikana Saloviidan emäntä tutkivasti katsoi ääneti istuvaa isäntää.
— Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.
— On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.
— Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.
— Joo — kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.
Emäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois tyhjentämään.
— Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi Saloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia varten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.
— Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään nyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.
Ja keitti kahvin.
Yhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden joutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista, joulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua, Saloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin. Heitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja siinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:
— Missäs Jukka on?
Ei sitä tietty, missä Jukka oli.
— Niin — Tuli vain tuossa mieleeni, kun ei näy. Eikä meilläkään näkynyt useampaan päivään. — — No hyvästi nyt vain, ja paljon kiitoksia. Käykäähän nyt meilläkin jonakin päivänä! Isäntäkin! Ole ollutkaan meillä — herra ajan tietää, koska.
Raitilla tuli Rapa-Antin Kreeta Saloviidan emäntää vastaan.
— Minnekäs nyt? kysyi Saloviidan emäntä.
— Korpisessa vain meinaan käydä, vastasi Kreeta välinpitämättömästi.
— Olisit tullut ennemmin. Minä juuri tulen sieltä.
— Korpisestako! No — kuule! Kreeta tuli aivan Saloviidan emännän viereen, nyhjäsi kylkeen ja kuiskasi: Onko se Jukka kadonnut?
— Ei sitä ainakaan kotona näkynyt, eikä sanottu mitään tiettävänkään.
— Sinä kysyit — —!?
— Kysyin minä.
— Vhaai niin, jotta se sittenkin on totta! Sanotaan Masan olleen sitä jo etsimässäkin.
— Niin sitä puhutaan, jotta oikein kaksi päivää jo on ollut.
— Nii'in. En minä ymmärrä, mutta kun minä kuulin, jotta se Jukka on kadonnut, niin se otti niin oudosti, jotta mun täytyi asian aikain ottaa ja lähteä. Vaikka ei se mulle oo mitään sukua ei syntyä, mutta sittenkin — —.
Juttua jatkui ja päättyi se siihen, että kumpikin sanoi menevänsä kotiinsa. Kotiin ei kuitenkaan kumpikaan suoraa päätä mennyt, vaan poikkesi Saloviidan emäntä Alatalkkariin ja Kreeta kävi Peltosessa ja taisi käydä vielä muuallakin.
Eikä ollut Saloviidan emäntä ainoa, joka pyhien aikana kävi
Korpisessa ja muun jutun lomassa huomasi kysyä Jukkaakin. Eikä
Rapa-Antin Kreeta ollut ainoa, joka aikoi niin tehdä.
Korpisessa alkoi olo käydä kiusalliseksi. Pyhien ohi mentyä isäntä valjastikin hevosen ja läksi etsimään Jukkaa. Jukkaa ei kuitenkaan löytynyt, eikä kuulunutkaan minkäännäköistä hänestä.
Kävi niinkuin isäntä oli matkaa ajatellessaan pelännytkin. Kun Jukkaa ei löytynyt, puhkesi melu. Ihmisten katseisiin ilmaantui eräänlaista julkeaa hävyttömyyttä, kaksimielisyyttä, jopa suoranaista ilkuntaakin. Ja lapsetkin vastaan tullessaan kyräilivät altakulmain, ja ohi päästyään painautuivat päät yhteen ja sitten kääntyivät katsomaan taakseen häneen.
Korpinen laittoi sanomalehteen ilmoituksen Jukan katoamisesta. Melu hiukan hiljeni. Odotettiin, että mitä alkaa kuulua.
Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja melu puhkesi entistä voimakkaampana.
Asia ilmoitettiin nimismiehelle.
Nimismies lähetti Välikylään määräyksen, että jokaisen talon ja huonekunnan tuli huolellisesti tarkastaa kaikki huoneensa ja kartanoalueensa.
Jukkaa vain ei löytynyt.
Nimismies antoi samanlaisen määräyksen toisiinkin kyliin.
Jukasta vain ei mitään kuulunut.
Silloin määräsi nimismies miehen jokaiselta savulta poliisin johdolla toimittamaan oikein perinpohjaisen etsinnän, jokainen kylä omalla alueellaan.
Välikylästä alettiin. Parissa muussakin kylässä ehdittiin etsintä toimittaa, kun levisi tieto, että Jukka oli löytynyt.
Kuin veren makuun päässyt petolauma hyökkäsi ihmisten juttuhimo sen tiedon kimppuun.
* * * * *
Ratulan pikkurenki Jussi Jukan oli löytänyt.
Hän oli mennyt heinään Hampparin vainion mäkiranta-ladosta. Saatuaan oven auki oli hän heittänyt heinähangon latoon. Se oli kimmahtanut takaisin ja pudonnut maahan ladon eteen. Jussi ei ollut sitä miksikään huomannut. Oli vain ottanut hangon ja mennyt itsekin latoon. Mutta kun hän aikoi painaa hangon heiniin, tuntui siellä olevan jotain kovempaa vastassa. Silloin alkoi hän käsin kaivaa heiniä — ja näkyviin tuli ihmisen käsi.
Säikähtyneenä hyppäsi Jussi ladosta rekeen, sai suitset käteensä ja kuin takaa-ajettuna läksi ajamaan kotiin, sanomaan että ladossa makaa mies.
Isäntä läksi Jussin kanssa samalla hevosella takaisin ladolle.
Ja sieltä löytyi Jukka.
Selällään makasi, silmät ja suu avoimiksi jähmettyneinä ja kädet ristissä rinnan päällä. Heiniä oli hiukan peittona.
— Jukka parka, sanoi isäntä, kun nosti kovaksi tönkiksi jäätyneen
Jukan rekeen, johon Jussi oli laittanut heiniä pohjalle.
Jussilta pääsi itku. Ja kosteiksi kävivät isännänkin silmät.
Sanaa puhumatta he hiljaista kävelyä ajaen tulivat kylään ja veivät ruumiin Korpiseen. Sieltä se vielä samana iltana toimitettiin leikkaushuoneelle.
Sitä ennen ehti Rapa-Antin Kreeta käydä ruumista katsomassa. Pää kallellaan seisoi ruumiin ääressä, oikean käden etusormi alaleualla ja vasen käsi oikean kyynäspään alla. Huojutteli ruumistaan ja huokaisten sanoi:
— Hjoo joo — — Siinä se Jukka nyt on. Pyyhki silmiään ja läksi pois. Saloviidassa Kreeta jutteli, kuinka Korpisen isäntäkin nyt näytti nöyrtyneeltä ja masentuneelta. Niin jotta taisi vähän sarvet tylsyä nyt. Antin Miina tuli vasta seuraavana päivänä ruumista katsomaan.
— Menkää kirkolle ruumishuoneeseen katsomaan. Siellä sen näkee, sanoi isäntä.
Miina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoi
Jukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.
— No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan latoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin, kun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa. Ajattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa ottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta pitää.
— No niin, mutta — olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei sen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan karannut, sanoi Miina.
— Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja kaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.
— Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.
— Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta — —
— Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi isäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi pois.
Aina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa köyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen parempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.
Lautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti lasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:
"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että Välikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari Juhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta annettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska mainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan puolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut olevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä."
— Mä vain luulin, jotta — — Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti pois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta, josta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.
Poliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan voitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.
Ihmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.
Varsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti, että Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän rupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä olla mahtava.
— Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää halveksumista tavoittelevalla äänellä.
Jussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen huomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui penkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla liikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta kekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja silmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.
— Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.
— Ei minkäänlaisia.
— Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen jälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?
— Jokainen ovipuu paikoillaan.
— Vai niin! Jotta jokainen?
— Ihan jokainen. Kirveellä sain takoa ennenkuin pääsivät irti.
— Soo'oh! Sepä merkillinen paikka. Noo — entäs heinät? Näyttivätkö nuo niinkuin sellaisilta, jotta niistä olisi voinut ajatella siellä jonkun makaavan?
Ei Jussi ainakaan ollut mitään huomannut ennenkuin pisti hangon heiniin.
— Jaa jaa. Noo — — miltäs tuo muuten tuntui? Eikö vähän noin niinkuin sydäntä käpäillyt, kun heinäin alta tuli käsi näkyviin?
Tässä joutui Jussi hieman kiusalliseen asemaan, kun ei sopinut sanoa, ettei tuo miltään tuntunut. — Keksi kuitenkin sanoa, että läksi kylään sanomaan, ettei vain hänen päälleen mitään epäluuloa lankeisi. Sitä hän luonnollisestikaan ei sanonut, että häneltä itku pääsi kun isäntä sanoi: Jukka parka.
Varsinkin siihen ovi juttuun ihmiset takertuivat. Olisiko tuo ollut Jukka niin viisas, että olisi pistellyt ovipuut latoon ja sitten latoon päästyään asettanut ne jälleen paikoilleen? Vai vai — olisiko ollut joku toinenkin — — —?
Jännittynein mielin jäätiin odottamaan käräjiä.