XII.
Kiihkeimmän mieltenkuohun ja jännittävimmänkin käräjäin odotuksen lomassa jäi ihmisille aina joku hetki, jolloin he muistivat Masankin.
— Mitähän Masa nyt ajattelee? sanoivat. Sanni on vielä niin pieni, että hän ei osaa mitään ajatella. Mutta Masa ymmärtää jo, sanoivat vielä. Ja paikalle sattuessa yrittivät Masan silmistä lukea hänen ajatuksiaan.
Masa ei kuitenkaan näyttänyt silmiään kenellekään, niin että niistä olisi voinut mitään lukea. Käänsi päänsä sivulle, painoi katseensa alas, jopa veti lakinkin silmilleen, kun niin ahtaalle joutui. Sieltä sitten lähetti toisille arasti hymyilevän, toisille vihaisen, puremaan valmiin katseen. Jos joku yritti jotain sanoa, niin puolijuoksua kiiruhti pois.
Hän pelkäsi. Pelkäsi sitä, että ihmiset puhuvat hänelle Jukasta.
Aluksi ei hän ymmärtänyt muuta kuin että Jukka on kuollut. Jonkinlaista raskasta ja pimeää vain oli mielessä. Siitä vähitellen selviytyi tunne, että oli tapahtunut jotain outoa, kamalaa. Mitä se oli ja kenelle se oli tapahtunut, siitä hän ei ollut selvillä. Hän katsoi ihmisiin tiukka, kysyvä ilme silmissään. Kunnes jälleen tuli siihen, että Jukka oli löydetty kuolleena Ratulan niittyladosta heinäin seasta.
Se outo ja kaamea oli siis tapahtunut Jukalle — —
Säikähtyneenä jäi hän tuijottamaan siihen.
Monet pitkät yönhetket hän yksinään valvoi ja pimeään tuijottaen mietti. Että Jukan kuolemassa oli jotain, jota ei muiden kuolemassa ollut, sen hän ymmärsi heti. Eihän se ole tavallista että niittylatoon kuollaan.
Siitä hän aina läksi. Ja lopuksi tuli siihen, että Jukan kuolemassa oli jotain häpeällistä. Jotain hirveän häpeällistä. Ja rumaa. Niittylatoon kuolla — ja heinähäkillä tuodaan kylään — ja lautareellä viedään illan pimeässä kirkolle — — ruumista — —
Kun hän vertasi sitä hautajaissaattueisiin ja muuhun niiden yhteydessä olevaan, häpesi hän niin, että painoi päänsä alas. Eikä enää kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Salaa vain altakulmain yritti urkkia, mitä he mahtavat ajatella. Ja näki, että he ajattelivat samoin kuin hänkin. Kun hän joskus sattumalta kuuli heidän puheitaan, tuli hän vakuutetuksi siitä, että ihmistenkin mielestä Jukan kuolemassa oli jotain hirveän häpeällistä ja rumaa. Hän häpesi niin, että alkoi karttaa ihmisiä.
Silloin vasta alkoivat ihmiset joutaa häntäkin muistamaan. Ja silloin hän alkoi peljätä sitä, että ihmiset puhuisivat hänelle Jukasta.
Mitään muuta niin kamalaa ei hän osannut ajatellakaan. Jos niin kävisi — jos joku kysyisi — sanoisi —. Mitä kysyisi tai mitä sanoisi, sitä hän ei osannut ajatella. Mutta kun hän kuvitteli seisovansa jonkun ihmisen edessä, joka puhuu hänelle jotain Jukasta, mitä tahansa, niin oli hänellä sellainen tunne, että sen ihmisen puhe painaa hänet maan sisään.
Hän uskoi, että ihmisillä on kova halu tehdä hänelle sellaista, ja oli varma, että jos ne vain saisivat hänet käsiinsä, niin ne heti alkaisivat puhua hänelle Jukasta. Mutta hän ei antanut itseään heidän käsiinsä. Piilottautui milloin minnekin, puiden, pensaiden, aitain ja rakennusten suojaan, siltain alle ja minne kulloinkin. Saattoi tuntikausia kyhjötellä kartanolla nurkkain takana, kun tuvassa oli vieraita. Naapureissa hän ei käynyt missään.
Niin sai hän varjelluksi itsensä, ettei kukaan päässyt puhumaan hänelle Jukasta. Toisia osasi hän karttaa niin etteivät he saaneet tilaisuutta, ja toisiin vaikutti hänen pelokkaisuutensa niin etteivät he voineet puhua hänelle mitään. Eihän Masa ollut ennenkään heidän tiellään ollut eikä antanut heille aihetta hänen asioihinsa sekaantua. Mitäpä heidän nytkään tarvitsi sitä tehdä. Kun hän kerran näytti sitä pelkäävän.
Kansakoulutovereitaan ja Varsanniemen ihmisiä ei Masa osannut peljätä. Eivät he hänen kuultensa koskaan puhuneetkaan mitään Jukasta. Kansakoulunoppilaatkin Masan poissa ollessa kyllä siitä puhuivat. Mutta Masan paikalle sattuessa heti loivat toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat. Masan poistuessa vain lähettivät tutkivan katseen hänen jälkeensä.
Eräänä aamuna oli tämä äänetön sopimus tulemaisillaan rikotuksi. Luokkasalin ovipuolella pulpetilla istui Korpisen Rikku, joka oli joululta tullut kouluun, ja uteliaasti kuuntelevalle poikajoukolle jutteli Jukan avaamisesta leikkuuhuoneella juuri kun Masa tuli saliin. Masasta ja toisten varottavista silmäyksistä välittämättä hän kovaäänisesti hölötti:
— — — puukolla vain oli maha riivaistu auki Ja katsottu, mitä se oli syönyt. Suolet — — — Älä saa — — —!
Siihen katkesi Rikun ääni, kun joku nykäisi hänet selälleen pulpetin päälle.
Masa koetti hymyllä peittää pelästynyttä katsettaan ja hiipi paikalleen kuin haavan saanut.
Hän aavisti, mistä Rikku puhui. Ja kun hän vilkasi taakseen ja näki toisten uhkaavina puivan nyrkkiä Rikun nenän edessä, oli hän varma siitä, että siitä Rikku puhui. Jukan avaamisesta leikkaushuoneella. Raamastamisesta — —
Kiireesti avasi hän käsillä olevan maantieteen, painoi tapansa mukaisesti kädet korville ja rupesi lukemaan.
Se kuitenkaan ei enää auttanut. Selvemmin kuin koskaan ennen kuvastui hänen mieleensä nyt, kuinka Jukka alastomaksi riisuttuna makaa rahilla. Siitä hän ei ollut varma, onko rahi sellainen musta saunarahi, jota hänen aina piti kuljettaa, kun pikkuvasikoita teurastettiin ja jonka yksi jalka aina putosi, jos ei osannut oikeinpäin kantaa. Mutta muunlaistakaan hän ei osannut ajatella. Siinä Jukka makaa. Joku pitää toisesta jalasta ja kädestä — niinkuin pikkuvasikkaa, kun sitä nyljetään — ja toinen — —
— — puukolla vain oli maha riivaistu auki — suolet — muisti hän Rikun sanat. Hänen silmänsä pimenivät ja hän sai ylönantokohtauksen.
Säikähtyneinä tuijottivat toiset Masaan. Vihdoin älysi joku, että pitäisi mennä sanomaan opettajalle. Joku toinen meni. Opettaja tuli ja tutki, onko Masa sairas. Ei Masa sanonut sairas olevansa.
— Voitko olla koulussa? Saat mennä kotiin, jos et voi olla.
— En minä kotiin mene, sanoi Masa hiljaa.
Opettaja meni hakemaan palvelusmummoa siivoamaan pulpetin ja lattian. Masan housuillekin oli pärskynyt. Mummo pyyhki senkin pois ja sanoi, etteivät ne nyt ole entistä pahemmat.
Masalle muistui äiti mieleen, kun mummo siinä hänen ympärillään hääri ja puheli. Eikä torunut. Eikä opettajakaan torunut, vaikka hän tuolla tavalla tahri paikat. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin vajoaisi hän jonnekin pehmeään ja lämpimään hämäryyteen. Mummo, opettaja ja ne pojat, jotka puivat nyrkkiä Rikulle, seisovat piirissä siellä ylhäällä ja suojelevat häntä.