XIII.
Maaliskuun aamuaurinko helotteli taivaalla koko loistossaan. Keväiset hanget kimaltelivat ja jääkiteet säteilivät niinkuin tähdet. Missä aurinko pääsi tupaan paistamaan, siellä se vaikutti kuin vakavaraiselta sedältä saatu rohkaiseva katse.
Varsanniemen tupaan se pääsi paistamaan molemmista sivuseinäikkunoista. Ovensuun puoleisesta ikkunasta lankesi sen valo suoraan takassa palavaan valkeaan. Ja kun kellertävämpi auringon valo ja punertavampi hulmuilevan takkatulen valo sekoittuivat toisiinsa, nokisessa takassa, syntyi siitä omituisesti kiehtova monivaihteinen värileikki.
Juuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi kirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi yllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa aivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo ennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä —?
Hän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.
Se oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli jotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle — — Ja Jukka — —
Masa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.
— Pitäisikö jotain olla, vai —? kysyi takan toisella puolella astioita pesevä emäntä.
— Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli isäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.
— Jassoo, se on juuri — tuota — ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän, hätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.
— Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja juoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan takaisin tupaan.
Masa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.
— No — — älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde! tiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa käräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.
Sanaa sanomatta vei Masa kirjat penkille, ja lattiaan katsoen otti nahkakäärön isännältä. Porstuasta hän vielä kääntyi takaisin ja kysyi:
— Mitä minun pitää sanoa?
— Ei tarvitse sanoa mitään. Sen vain annat suutarille. Kyllä se siitä tietää, vastasi isäntä.
Masa läksi juoksemaan nahkakäärö kainalossa.
"Myöhästyt, myöhästyt" humisi hänen korvissaan. Samaa sanoivat pieksut tiehen lyödessään. Olipa kuin olisi jälissäkin joku juossut ja huohottanut: "myöhästyt, myöhästyt. Et taaskaan ehdi ajoissa kouluun."
Maantiellä ei tullutkaan enää ketään koululaisia vastaan. Kaikki olivat jo menneet. Ja ehtivät ajoissa. Hän yksin vain myöhästyy. Saa sitten mennä kolistaa pitkin käytävää, kun jo ollaan tunnilla. Jokainen katsoo häneen. Opettajakin keskeyttää kuulustelun ja katsoo vain häneen. Ja jos opettaja sitten vielä kysyy, että missäs Saari on taas ollut? niin mitä hän sanoo? Jos sanoo, että on ollut viemässä nahkoja suutariin, niin toiset nauravat. Jos sanoo jotain muuta, niin valehtelee.
Jukka, käräjät ja isäntä vilahtivat mieleen. Sentähden hän ei uskaltanut isännälle mitään puhua myöhästymisestä, kun se mainitsi niistä käräjistä. — Ei niillä toisilla ole mitään tällaisia. Ei niiltä ole veli kuollut niittylatoon, ei niiden tarvitse pelätä käräjiä ei mitään. Eikä niiden tarvitse kaiket aamut ja illat asioilla juosta niinkuin hänen. Ei tarvitse muuta kuin läksyjään vain lukea ja sitten lähteä kouluun. Eikä niiden tarvitse olla Ruokko-Masana — —
Masa nykäisi lakin otsalleen ja yritti juosta vieläkin paremmin.
Kelloon ampui hän katseensa heti, kun hikisenä ja huohottavana tuli takaisin. Sieppasi kirjat penkiltä kainaloonsa, koettaen lohduttaa itseään sillä, että kello on niin paljon edellä koulun kellosta, että hän vielä ehtii. Kun oikein juoksee.
Koulun tienhaaran tuolla puolella tuli joku nainen. Antin Miina! säikähti Masa ja yritti parantaa juoksuaan, että ehtisi kääntyä koulun tielle ennenkuin Miina ehtii kohdalle. Hän pelkäsi Miinaa vielä enempi kuin muita ihmisiä. Tähän saakka oli hän onnistunut välttämään Miinaa. Mutta nyt — —?
Raskaasti huohottaen pakotti hän puutuvat raajansa epätoivoiseen ponnistukseen.
— Voi Masa parka! huusi Miina jo etäämpää ja alkoi kävellä "kolmoista" ehtiäkseen kohdalle, ennenkuin Masa ehtisi kääntyä koulun tielle.
— Kun en mä ole ollenkaan saanut sua nähdä sen jälkeen, huohotti
Miina edelleen. Kun antoivat sen Jukan kuolla niinkuin koiran! —
Katso nyt vain sinä, jott'ei sun niin käy!
Masa pysähtyi kuin tainnuttavan iskun saanut. Miina pääsi kohdalle.
— Onko sun ollut hyvin paha olla? Oletko sä itkenyt?
Miina pani kätensä Masan pään päälle. Masa äsähti kuin säikähtänyt koira ja hypähti syrjään.
— Kun ei sen enempää katsota perään! Kun saa kuolla kuin koira! Ja sitten vain revitään ja raamastetaan, niinkuin teuraselukkaa. Niinkuin asia sillä paranisi! — Miina alkoi ääneensä itkeä. — Kyllä mun on sitten tullut sua niin sydämestäni surku. Kun sunkin pitää sellaista nähdä ja kuulla. Poika parka!
Taas yritti Miina panna kätensä Masan pään päälle. Masa sähähti ja läksi kävelemään ohi koulun tienhaaran.
— Etkö sinä menekään kouluun? ihmetteli Miina.
Masa tyrskähti ja rupesi juoksemaan. — Kamalaa poikaa! Kun ei menekään kouluun! ihmetteli Miina ja sen enempää Masasta välittämättä jatkoi matkaansa.
Kädet nyrkkiin puristettuna ja hampaita kiristäen Masa yhä vain
juoksi. Ja kun ei enää jaksanut juosta, niin rupesi kävelemään.
Vastaan pidellen hän meni hämärästi tajuten asemansa vaarallisuuden.
Mutta meni kuitenkin. Niinkuin pallo, joka on viskattu vastatuuleen.
Vihdoin hän sai itsensä pysäytetyksi. Kohotti päätään ja katsoi ympärilleen, niinkuin se, joka on nukkuessaan siirretty toiseen paikkaan. Huomasi seisovansa vainiolla, keskellä auringon valossa kimaltelevaa maantietä. Koulukirjat kainalossa — —
Jos joku näkisi! säpsähti hän. Keskellä koulutuntia vainiolla koulukirjat kainalossa — —! Joku alkoi vaatia kääntymään takaisin. Mutta voi tulla joku vastaan, ennenkuin ehdit kouluun, sanoi toinen. Hän katsoi sinne päin ja näki, että kylästä tultiin hevosella. Äärimmäistä hätää huutava katse alkoi etsiä pelastumismahdollisuuksia. Ja vasta nyt hän huomasi seisovansa Ratulan riihen kohdalla, ja — oli samassa jo riihen edessä. Kiipesi kuin orava luuvan tikapuita, suljahti avonaisesta ovesta luuvaan ja jäi kynnysviereen makaamaan. Sydän löi ja keuhkot paljehtivat.
Kylästä tuleva hevonen ei kuitenkaan antanut hänen kauan maata. Hän siirtyi oven kohdalta syrjempään, nousi istualleen ja asettui oven pielestä katsomaan. Se tulikin jo ja hän tunsi sen. Se oli heidän Roima. Ja reessä oli isäntä ja Ratulan isäntä.
— Tulevatkohan tänne!
Jännittyneenä jäi Masa sitä odottamaan, samalla pälyillen olkilatoon, valmiina hyppäämään sinne heti, jos — —. Ohi he kuitenkin menivät kovasti jutellen. Eivät edes katsahtaneetkaan riiheen päin.
Masa vapautui ja puhkesi hytisevään nauruun.
Hän oli varma, että jos miehet olisivat tienneet hänen olevan luuvassa, niin ne olisivat tulleet ja ottaneet hänet mukaansa. Kaikki ihmisethän tänä päivänä etsivät häntä, kun on käräjät. Ja jos he tietäisivät hänen olevan täällä, niin ne tulisivat kaikki tänne. Mutta ne eivät saakaan tietää, kun isäntä ja Ratulan isäntäkään eivät tiedä. Käräjilläkin ne kyselevät häntä ja lähettävät jonkun hakemaan. Se menee Varsanniemeen. Siellä sanotaan, että hän on koulussa. Se menee sinne. Eikä häntä löydy sieltäkään. Eikä kukaan tiedä, missä hän on.
Oli hyvä, ettei hän mennyt tänään kouluun! Olisivat sieltä hänet löytäneet. Mutta nyt eivät löydä mistään. Ei vaikka kuinka hakisivat!
Masaa nauratti niin, että täytyi panna käsi suun eteen, ettei vain kukaan kuulisi.
Naurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli seinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä vääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään huomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena hänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät. Ilon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti itsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja säteilevin silmin katseli ympärilleen.
Hän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä, että tuli ovi väliin. — Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari. Hän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin huonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja kaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri ja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.
Kaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain — aivan kuin aidan takana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa — tietoisuus, että tämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat koulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan sinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että sitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa pääsisi sisään ryntäämään.
Mutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.
Masa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon, häpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.
Minne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät. Ottavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille sanoo —? Ja isäntä ja kaikki — Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla, ettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat tietää, missä hän on ollut — —
Tuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.
Mutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne — —? Kontolan täti!
Masan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.
Kyllä ne hänen sieltäkin löytävät.
Onkohan Jukka taivaassa? Äidin kanssa — Saavat olla siellä aina yksissä ja enkelien seurassa — — Eikä heitä kukaan kiusaa eikä sano ruokoiksi — —
Silmiin kohosi kyynel, kurkussa kakerti ja mieleen ilmautui arka toive: kun saisi olla siellä.
Jukka kuoli Ratulan Hampparin latoon, ja — Masa katsoi ympärilleen kuin jotain muistellen — minä — olen Ratulan luuvassa ja — kuolen — —? Ja sitten raamastetaan.
Kamalan kauhun valtaamana syöksi hän luuvan ovelle. Siitä ponnautti hänet kuitenkin heti takaisin tieltä kuuluva kulkusten kilinä, viheltely, puhelu, reen ratina ja muu hälinä. Ja kun hän kyykistyi katsomaan seinän raosta, näki hän tiellä menevän loppumattoman jonon halko-, hiekka-, hirsi- ja seiväskuormia. Ajajista jotkut istuivat kuorman päällä, mutta suurin osa käveli ryhmiin kerääntyneinä. — Kukaan ei tullut luuvaan. Eivät edes viitanneet sinne päinkään. Tuskin huomasivatkaan koko riihirakennusta.
Ne eivät tiedä, että minä olen täällä, ajatteli Masa melkein surumielisesti. Hän ei tiennyt enää itsekään, kumpaa toivoisi, sitäkö, että nuo tietäisivät hänen olevan luuvassa, vai sitäkö, että ne eivät tiedä. Jos ne tietäisivät hänen olevan täällä, niin veisivät hänet pois. Mutta silloin hän myöskin joutuisi ihmisten joukkoon. — — Ja kaikki saisivat tietää, missä hän on ollut. — —
Masa voihkaisi, heittäytyi suulleen olkien päälle ja painoi silmänsä kiinni. Mieleen muistui se jänis, jonka hän syksyllä näki kerran Matinsalossa. Se tuli yli lakeuden loikkien sen kuin jaksoi, ja sen perässä kaksi suurta koiraa ulisten ja kielet pitkällään. Jänis oli juuri päästä metsään, kun sieltäkin hyökkäsi koira. Sen enempää ei hän jänistä nähnyt. Sydäntä karmivan rääkäisyn vain kuuli.
Silloin hän itki sen jäniksen surkeutta. Nyt on hän itse sellainen jänis, jota koirat ajavat takaa — —.
Masa painoi päänsä lujemmin olkiin.
Onkohan Jukka taivaassa? Pääseeköhän sinne sellainenkin, joka kuolee niittylatoon? Ja leikotaan palasiksi?
Masa ei jaksanut enää ajatella. Sekavina kuvina vain vilahteli mielessä saunarahi, vasikan teurastus, käräjät, koulu, opettaja, piirustusvihko. Ruumis ja pää painuivat yhä veltommin olkiin — ja vähän ajan kuluttua hän nukkui.
* * * * *
Masa näki unta.
Jukkaa ahdistivat sudet. Hän, Masa makasi sängyssä heidän omassa tuvassa ja kuuli, kun Jukka jyskytti porstuan oveen ja parkuen huusi ovea avaamaan. Hän yrittikin mennä, mutta ei päässyt sängystä minnekään. Jo kuuluu susien ulvonta ja askelten kahina, kun ne tulevat metsästä. Jukka parkuu ja hänkin yrittää edes huutaa, mutta ei saa sitäkään tehdyksi. Silloin kuuluu, kun sudet hyökkäävät Jukan kimppuun, niin että tuvan seinä jysähtää.
Siihen Masa heräsi.
Silmät pyöreinä katseli hän sivuilleen. Muisti missä on ja heristi korviaan.
Kuului kuin hiljaista viheltelyä ja jonkinlaista kahinaa.
— Tpruu — Seiso s—na, räjähti sitten.
Masa ihan ponnahti koholle, haparoitsi käsillään ja painui jälleen olkiin.
Siellä on joku riihen edessä. Tuleekohan se tänne?
Jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan, ja kuuli selvään, kuinka siellä joku asetteli rekeä. Nyki ja ähki. — Nyt ähkiminen loppui. Sen sijaan alkoi kuulua viheltämistä.
Tuleekohan se tänne, vai ottaako se ruumenia ruumensuojasta? ajatteli
Masa. Kohoavasta vihellyksestä hän ymmärsi, että luuvaan se tulee.
Yht'äkkiä vihellys katkesi ja kuului hiljainen älähdys.
Masa tiesi, että nyt se on luuvan ovella. Hän kyyristyi syvemmälle olkiin.
— Mikäs per—? kuului luuvan ovelta hiljainen ihmettely. Kuka —?
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin hengittelyä. Sitten kuului ihmettelevä hengähdys ja jotain liikettä.
— Ämmä aa saari, kuului sitten.
Se on löytänyt minun kirjani, säikähti Masa ja yritti painua lattian sisään.
— Mikäs saakeli nyt oikein on? kuului luuvan ovelta vapautuneesti.
Hoi! Onko siellä ketään? Hei?
Masa tunsi äänestä, että se on Ratulan Jussi.
— Hoi! huusi Jussi vielä. Sitten hän kuului tulevan luuvaan ja menevän yli lattian olkiladon ovelle.
— Hoi! Onko siellä ketään? huusi Jussi olkilatoon. Kuunteli hetkisen ja tuli takaisin ihmetellen, että: "mikäs mikäs — mikäs nyt oikein on?"
Masa ei nähnyt, mutta kuuli, että nyt se tulee suoraan häntä kohti. Jo kuului, kuinka oljet kahisivat, kun se kumartui niiden ylitse katsomaan häntä.
— Hoi poika! Mitä sä täällä olet?
Masa ei liikahtanut jäsentäkään.
— Onko se kuollut? pääsi Jussilta.
Masa vavahti. Jussi huomasi sen ja uskalsi tulla olkien ylitse hänen luokseen. Masaa olasta puistaen kysyi:
— Mitä sä täällä olet?
Masa riuhtasi, murahti ja kääntyi toisin.
— Mikset sä ole koulussa? tiukkasi Jussi.
Masa ei puhunut mitään.
— Mitä sulle nyt sanotaan! Kun täällä vain olet etkä ole mennyt kouluun! — Opettajakin — kuule! torui Jussi.
Masan hartiat nytkähtivät, hän tyrskähti ja alkoi nyyhkiä.
Jussi katsoi avuttomana.
— Onko sinulle oltu ilkeitä? kysyi sitten. Varsanniemessäkö? Vai koulussako?
Masa nyyhkytti vain.
— Älä nyt itke, koetti Jussi lohdutella. Pääset minun kanssani hevosella. Minä vain panen olkikuorman, niin sitten heti lähdetään.
Jussi meni heittelemään lyhteitä rekeen. Eikä Masa ehtinyt vielä ajatella mitään, kun Jussi jo huusi:
— Tule nyt!
Masa totteli ja silmiään pyyhkien tuli ovelle.
— Ota kirjasikin! huomautti Jussi.
Masa otti ja sitten laskeutui luuvan kynnykseltä kuorman päälle.
— Istu nyt sitten niin, ettet putoa! sanoi Jussi ja suitsista nykäisten vielä sanoi:
— Noh! Mennään nyt.
Juuri kun he olivat tulossa koulun tienhaaraan, sylkäisi koulu melakoivan oppilasparvensa pihalle. Huutaen ja hälisten juoksivat ne maantietä kohti.
Masa hätääntyi. Kääntyi toisaanne ja koetti painautua kuormaan.
Kuitenkin ne huomasivat hänet.
— Ka hei! Saari! huusi joku.
— Missä?
— Olkikuormassa!
Koko parvi rähähti nauramaan ja tavoitti olkikuorman.
— Onko Saari ollut Harjukylän koulussa vaihteen vuoksi?
— Tiinaliisan koulussa se on ollut.
— Kuinka tuo hevonen jaksaa vetää, kun koko "saari" on kuorman päällä!
Sellaista sateli perästä tulevasta joukosta. Korpisen Rikku yritti kiivetä kuorman päällekin ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti.
— Tuu tänne, senkin mullosilmä, ärjäsi Jussi ja yritti lyödä Rikkua ohjasperillä.
Rikku väisti lyönnin ja päästi irti kuormasta. Siellä Jussin ulottuman ulkopuolella hän jatkoi räkättämistään ja pani kaikkensa matkaan. Ja kun Masa Varsanniemen tien haarassa laskeutui pois kuorman päältä, oli Rikku jo siinä höristelemässä. Jussi kuitenkin huomasi sen ja huusi:
— Jos perkeleen räkäkuono menet sinne, niin mä tulen ja näytän sulle!
Rikun täytyi taas kieltäytyä mieliteostaan. Vahingon koetti hän korvata entistä rähisevämmällä naurulla.
Masa pääsi rauhassa menemään. Mutta melkein samassa, kun hän ehti kotiin, oli Rikkukin jo siellä.
Masa jäykistyi penkille istumaan.
Rikku jäi muurin viereen seisomaan ja naureskeli niin, että emäntäkin, lankavyyhtiä orteen asettaessaan ihmetteli:
— Mikäs sitä Rikkua nyt niin kovin naurattaa?
Sitä juuri Rikku odottikin ja äänekkääseen nauruun yltyen hän sanoi:
— No kun Masa tuli Ratulan Jussin olkikuormassa, kun me —
Enempää ei Rikku ehtinyt sanoa, kun Masa villisti karjaisten hyppäsi hänen kimppuunsa, löi hänet alleen ja korahdellen mukiloitsi hänen päätään laattiaan.
Rikku repesi rääkymään.
— No mutta Masa! Mikä Jumalan tähden sun nyt on tullut? siunasi emäntä ja tarttui Masan takin helmaan.
Kuin tappeleva kissa, jonka hännästä otetaan kiinni, pyörähti Masa ja puri emäntää käteen.
— Jumala siunatkoon! parahti emäntä. Niinpä sä oot kuin hullu! huudahti vielä ja sysäsi Masan menemään.
Rikku hyppäsi heti ulos. Porstuassa hän törmäsi turkit päällä tulevaan isäntään niin että tämä horjahti. Rikku säikähti.
— Masa meinasi mun tappaa! rääkyi hän ja kiireesti pyrki pihalle.
— Tappaa sun olisi saanutkin, tuollaisen tappisilmän! ärjyi isäntä, pui nyrkkiä ja tömisti jalkaa Rikulle, joka takana silmin mennä nuoletti jo tallin sivulla.
Masa seisoi kuin sakeassa sumussa siinä kamarin oven ja sängyn jalkopään kulmauksessa, johon emäntä hänet tyrkkäsi. Hämärästi hän kuuli, kun isäntä porstuassa mellasti Rikulle, ja hämärästi hän näki, kun emäntä pöydän luona pyyhki voita kipeälle kädelleen ja Mikku pyöri ympärillä kysellen:
— Onko äitin täti pipii?
Hämärästi näki Masa senkin, kun isäntä tuli tupaan sellaisella touhulla, ettei ollenkaan huomannut häntä. Vasta turkit naulaan saatuaan hän emännän käden voitelupuuhatkin huomasi.
— No — mikäs sun käteesi on tullut? kysyi ja etusormella ohjaten syöksäytti liman nenästään lattialle, hankasi sen siitä saappaansa pohjaan ja sormiaan housunkaulukseen pyyhkien meni emännän luo.
Emäntä vain naurahteli eikä tehnyt mitään selkoa. Eikä Mikkukaan osannut sanoa muuta kuin:
— Äitin on täti pipii.
Vähitellen sai isäntä kuitenkin selville, mitä tuvassa oli tapahtunut.
— No — missäs se Masa nyt on? tohahti hän ja samassa jo huomasikin
Masan.
Pitkin ja painavin askelin harppasi hän Masan luo.
— Sun veljesi tapettiin Korpisessa, eikä siitä joudu kukaan kärsimään. Sua ei meillä tapeta. Mutta Ratulainenkin sanoi, jotta mun pitää tehdä sinusta mies. Ja minä teen! Sä et saa meillä oppia mitään huonoja konsteja, jylisi isäntä ja molemmin käsin vanui Masan tukkaan.