XV.
Seuraavana aamuna ei kukaan nauranut, kun Masa tuli kouluun. Eikä opettajakaan enää tutkinut, missä hän oli ollut silloin toissapäivänä. Jonkinlaisella melkein kunnioitukseen vivahtavalla pidättyväisyydellä kaikki suhtautuivat häneen.
Sitä seuraavana aamuna tuli Ylikarpin Tussu Masaa vastaan maantiellä.
— Menetkö sä nyt Ratulan luuvaan? kysyi Tussu.
Masa ei vastannut mitään. Sieppasi vain jäätyneen kokkareen tieltä ja sinkautti sen Tassulle vasten naamaa.
— S—nan ruotikee! kiljaisi Tussu ja toisella kädellä silmäänsä painaen yritti toisella tavoittaa jo hyvässä matkassa menevää Masaa.
Illalla tuli Tussu Varsanniemeen. Kysyi isäntää. Isäntä oli ulkometsätorpparilta sysiä hakemassa, ja emäntä sanoi, ettei hän tule kotiin ennen puolta yötä, jos tulee vielä silloinkaan.
Tussu meni penkillä läksyjään lukevan Masan viereen istumaan.
— Mitäs se Masa nyt tietää? kysyi.
Masa ei sanonut mitään. Silmiään vain mulautti vihaisesti.
— Kun viskasi mua aamulla jäätelillä, jotta mun on vieläkin toinen silmä melkein kiinni, toimesi Tussu emännälle ja näytti silmäänsä.
— Masako? ihmetteli emäntä ja koetti piilottaa sidottua kättään.
— Niin. Aamulla tuolla maantiellä.
— Mikä sen Masan sitten on tullut, päivitteli emäntä.
— Enkä mä ainakaan sille mitään tehnyt, totesi Tussu. Mikäs emännän käteen on tullut, kun pitää kääre olla?
— Ehen mä tiedä. Se on vain vähän kipeä, sanoi emäntä torjuvasti.
— Missäs poika-Masa on? kysyi Tussu pitemmäksi venähtäneen äänettömyyden jälkeen.
— Missä lie kylillä. Tussu läksi pois.
Emäntä jatkoi askarettaan ja Masa lukemistaan. Tussusta ei puhuttu mitään koko iltana.
Kylällä siitä kuitenkin puhuttiin. Ja kun Masa taas aamulla tuli kouluun, otettiin hänet jo eteisessä vastaan merkitsevin hymyin ja naurunrähinällä.
— Sankari saapuu! huusi joku ja avasi eteisestä luokkasaliin vievän oven selkiselälleen. Joku toinen työnsi hänet luokkasaliin, jossa myöskin puhkesi naurunrähinä. Masan takinhelmaankin joku tarttui, ja taakseen katsomatta Masa huitaisi nyrkillään ja potkaisi. Kuului heikko rymähdys ja rähinä katkesi. Ja kun Masa tahtomattaan katsahti taakseen, näki hän Mattilan Väinön, koulun hennoimman ja viattomamman pojan, verta vuotavaa nenäänsä pidellen nousevan lattialta.
Masan mieltä purasi vihlova itsesyytöksen tunne. Eihän Väinö ollut koskaan tehnyt hänelle pienintäkään pahaa — —
Mutta kuka sen käski repiä minua — kuka jo — — — Ja kylmästi kuin ei olisi mitään tehnyt, meni Masa paikalleen.
Koulun ylijärjestäjä kirjoitti Masan nimen luokkataululle. Masa kohotti hiukan päätään. Näki nimensä taululla ja painautui jälleen lukemaan.
Opettaja tuli tunnille. Silmäsi tauluun. Piti rukoukset. Katsoi uudelleen tauluun ja kysyi:
— Mitäs Saari on tehnyt?
Masa ei sanonut mitään.
Opettaja uudisti kysymyksensä.
Masa ei sanonut nytkään mitään.
Ylijärjestäjä sai selittää.
Vielä kysyi opettaja, oliko Saarella mitään sanomista ylijärjestäjän selostukseen.
Masa ei sanonut mitään.
Opettaja määräsi hänelle tunnin jälki-istunnon.
Masa ei värähtänyt. Suu tiukasti suljettuna vain katseli välinpitämättömän näköisenä.
Seuraavana aamuna hän ei ollut minkäänlaisissa kouluunlähtöpuuhissa.
Oleskeli vain ja seisoskeli eikä avannutkaan kirjoja.
— Jassoo! Eikö nyt olekaan koulua? kysyi isäntä sen huomatessaan. Ja kun ei Masa sanonut siihen mitään, käski isäntä hänen ottaa kintaat ja hakoraudan ja mennä tunkion viereen havuja hakkaamaan.
Masa meni.
Itse meni isäntä poika-Masan kanssa Karipohjasta pärepuita hakemaan.
Iltapäivällä käski isäntä poika-Masan pysyä tämän illan kotona hevosia ruokkimassa. Itse sanoi menevänsä kintaita hakemaan Rantin suutarilta, ja samalla lupasi käydä Ylikarpissa katsomassa, minkälaisen hevosen ne ovat nyt markkinoilta tuoneet.
Pikemmin kuin osattiin odottaakaan tuli hän kuitenkin takaisin.
— Missäs Ruokko-Masa on? kysyi heti, kun sai oven auki. Ka siellä. Onpa nyt ollut koulua, ärjäisi hän Masaa kohti mennen. Mitä sä aamulla sanoit, jotta ei oo? Häh?
Masa kyräili altakulmain.
— Ja mikset sä oo toissa, kolmantena päivänäkään ollut koulussa? Ja ollut arestissakin jo ainakin kahtena päivänä! Ja tapellut —! Ja — ja — — Ryökäleen ruokko!
Isäntä vapisi kiukusta.
— Sun tähtesi tässä saa hävetä silmänsä maalle, kun ihmiset hyppivät niin, ettei pian kehtaa tuvasta pihalle mennä! Missä sä olit silloin, kun Ratulan Jussi sua olkikuormassa toi? Häh? Sano! Ja mitä varten sun sitä Ylikarpin Tussua piti silmään nakata? Ja mitä se Mattilan Väinö sullen on tehnyt, kun sun on sitäkin pitänyt lyödä ja potkia kuin hullu koni? Häh? Sano!
Isäntä meni ottamaan takasta piippuunsa valkeaa.
— Sano! minä sanoin, karjaisi hän ankarasti savuavan piipun takaa, niin että Mikkukin peloissaan piiloutui äidin taakse.
— Älä nyt siinä taas niin kovin — —! supatteli emäntä. Poikakin sua pelkää.
— No mitäs saat — — Tulen sun tukkaasi! sähisi isäntä ja silmät kiiluen ja sormet harallaan hyökkäsi Masaa kohti. Masan luo päästyään kuitenkin pysähtyi, niinkuin olisi jotain muistanut. Pyörähti ja meni ulos.
Tupaan jäi tavallista syvempi äänettömyys. Isäntä meni suoraa päätä
Ratulaan.
— Onkos isäntä kotona? kysyi heti, joutamatta tervehtääkään.
— Tuolla se on kamarissa. Menkää sinne, käski kahvinkeittopuuhissa häärivä emäntä.
Kamarissa oli opettajakin.
— Jassoo, opettajakin on täällä! Hyvää iltaa — tuota —.
— Iltaa! Istukaa! käski isäntä.
— Tiedä tuota — ole niin istumisestakaan väliä. Mä tulin vain sanomaan, jotta sen Masan pitää muuttaa heti paikalla meiltä pois!
— Pois! Mitä varten? ihmetteli Ratulan isäntä.
— No en minä kehtaa sitä pitää. Kun se tuollaiseksi rupesi, sanoi
Varsanniemen isäntä leveä ja syvä halveksinnan sävy äänessään.
Toiset näyttivät ällistyneiltä.
— Joo. Niin se on, jotta en minä Masaa enää pidä, vahvisti Varsanniemi, otti lakin pois päästään niinkuin toistenkin oli, pudottautui tuolille istumaan ja lakin pudotti tuolin viereen lattialle. Tänä aamunakin, kun olisi pitänyt kouluun lähteä, ei se ollut niitä miehiäkään. Istuskeli vain ja oleskeli. Minäkin luulin, jotta ei nyt olekaan koulua, ja käskin sen mennä havuja hakkaamaan — kun mä olen aina koettanut katsoa sen, jotta ei se vain laiskottelemaan oppisi. Vasta nyt illalla sain kuulla, jotta tänä päivänä on ollutkin koulua.
— Kyllä nyt koulua on ollut, totesi opettaja.
— Niin. Nyt sitten jo huudetaan, jotta minä pidän Masaa vain töissä enkä päästä kouluun. Mutta, vaikka mä sen itse sanon, niin sellaista minä en ole koskaan tehnyt. Enkä tule vastakaan tekemään. Kyllä se kouluun saa vapaasti tulla aina kun koulua vain on. Tänä iltana minä olen vasta senkin kuullut, jotta ei se oo ollut koulussa silloinkaan toissapäivänä vai koska se lie ollut. Ja tänä iltana minä olen vasta kuullut sen muistakin koiruuksista. Opettajanhan on pitänyt sitä rangaistakin?
— Onhan sitä vähän pitänyt, myönsi opettaja.
— Joo. En minä sitä enää pidä. Tiedä mikä karvoo vielä tuleekaan, kun oikein ehtii. Se toisen lapsen kurittaminenkin on niin ilkeää, jotta kyllä se mun puolestani saa jäädä tekemättä, sanoi Varsanniemi ja sylkäisi matolle.
— Niin, onhan se niinkin, myönsi Ratulainen. Meillä olikin tässä opettajan kanssa juuri puhetta siitä Masasta, että mikä sen on tullut, kun se tuollaisia tekee. Eihän siinä ennen ole sellaisia merkkejä näkynyt?
— No ei sitten vähääkään, ennenkuin nyt nämä, joista tässä on juuri puhe ollut. Minäkin olen luullut, jotta ei sillä ole sisua ollenkaan. Mutta näkyy vain olevankin. Silloin mä sen tulin jo näkemään, kun se sitä meidän emäntää käteen puri.
— Mitä? Puri!?
— Joo.
Varsanniemi kertoi koko asian.
— Emäntä on kyllä kieltänyt, jotta ei sitä saa kellenkään sanoa, eikä tarvitsekaan sitä tämän leveämmälle levittää. Emäntä kovasti kummasteli. Ylikarpin Tussuakin, jotta kun kehtaa tulla täysiaikainen mies porajamaan, lopetti Varsanniemi kertomuksensa.
— Hm hm, hymähteli Ratulainen. Mikähän kumma siihen Masaan on oikein mennyt?
— No en minä ainakaan ymmärrä, tunnusti ja ihmetteli Varsanniemi.
— Joistakin seikoista olen minä johtunut ajattelemaan, että se on yhteydessä hänen veljensä kuolemantapauksen kanssa, sanoi opettaja. Se on jollain tapaa koskenut häneen niin ankarasti, että hänen hermostonsa on ärtynyt eikä toimi enää oikein normaalisesti. Enkä minä usko, että tässä kuri mitään auttaa. Pikemmin —
— No ei mitään se auta, innostui Varsanniemi. Silloin mä tulin senkin näkemään, kun minä — tuota — Varsanniemi hämmentyi hiukan.
— Kun se siihen meidän emännän käteen puri, niin mä menin niin luontooni, jotta mä otin ja tukistin sitä, alkoi hän tyynemmin. Ja vaikka mä ravistin sitä oikein noin kätevänlaisesti, niin se ei urahtanut. Hampaitten ritinä vain kuului ja suusta pursusi vaahtoa. Mutta ääntä se ei päästänyt. Äsken mä olin tehdä samoin, mutta sain kuitenkin itseni takaisin. Ja sentähden se pitääkin laittaa meiltä pois, jotta minä en enää toista kertaa sitä tee. Ei siitä mitään hyvää ole. Paatuu se vain. Paatuu ja sappi kasvaa.
— Minä luulen, että kun hän pääsisi jonnekin muualle, toiseen piiriin, jossa ei häntä ja hänen asioitaan tunnettaisi, niinkuin ne täällä tunnetaan, niin se tekisi hänelle hyvää, sanoi opettaja, kun taas sai vuoron.
— Se voisi olla, myönsi Varsanniemi.
— Olisikohan hänellä ketään sukulaisia missään muissa kunnissa? kysyi Ratulainen Varsanniemeltä. Tiedättekö te?
— En mä muita tiedä, mutta setä hänellä on kaupungissa, sanoi Varsanniemi miettien ja lattiaan katsoen. Samassa hän jo innostuneena kohotti päänsä ja löi käsillä polviinsa ja melkein huudahti:
— Jaa, mutta sinne se sopiikin! Sillä ei ole yhtään lasta. Viime syksynä kuoli ainoa tyttö keuhkotautiin. Sinne se sopii! Ja ne ovat sitten vielä niin aikaan tuleva pari, jotta kun sattuu, niin ottavat Masan ilman maksuakin.
— Tunnetteko te ne? kysyi Ratula.
— No, niinkuin sun siinä. Me oomme sen Hermannin — se on Hermanni sen miehen nimi — me oomme sen kanssa rippikoulukaverit. Minä oon monta kertaa sen torilla nähnyt, kun oon kaupungissa ollut. Ja oon mä jonkun kerran sen asunnollakin käynyt, kertoi Varsanniemi.
— Mitenkähän se olisi, tuumiskeli Ratulainen. Jos te ette aijo enää Masaa pitää, niin tekisittekö sen palveluksen että ottaisitte selvän, suostuvatko he ottamaan Masan? Kun te olette tuttavakin niiden kanssa.
— Niin no — miksen minä sitä tee, myönsi Varsanniemi. Minä olen muutenkin ajatellut kaupunkiin mennä näinä päivinä. Niin jotta — kyllähän se sopii.
— Sittenhän se sopiikin kovin hyvin, ihastui Ratulainen. Ja nyt me juomme kahvit sen asian päälle, koska näkyy juuri tulevan.
— Harjakaisiksi, naurahti opettaja.
— Niin. Harjakaisiksi, naurahti Ratulainenkin.
Emäntä asetti kahvitarjottimen pöydälle, siirsi tuoleja pöydän luo ja käski tulla ottamaan kahvia.