XVI.
Setä ei ottanut Masaa hoitoonsa. Eikä oman paikkakunnan ihmisistäkään kukaan siihen suostunut.
— Hoitakoon Varsanniemi loppuun asti, kun kerran ottikin, sanoivat.
— Ja kun kerran sen tuollaiseksi on opettanut, sanoivat jotkut, äänessä eräänlaista vahingoniloa. Kärsiköön itse.
Ja vielä jotkut sanoivat:
— Jopa minä olen sitä ajatellutkin, että saapas nähdä, saako
Varsanniemi Hantin Karoliinan pojasta ihmisen. Nyt se on nähty — —
Nakkasivat nenäänsä ja vetivät sormensa pois pelistä.
Olikin oltu jonkinlaisessa epävarmuudessa, että miten se Masa oikein oli otettava ja mikä se oikein oli. Nyt ei enää tarvinnut olla epävarma. Samanlainenhan se näkyy olevan kuin kaikki muutkin sellaiset. Saa vain ruveta katsomaan, ettei tuo silmille hyppää.
Masa jäi siis edelleenkin Varsanniemeen.
— Mutta rippikoulua kauemmaksi en minä sitä pidä. Enkä enää sen asioihin itseäni sekota. Saa minun puolestani olla ja tulla ja mennä niinkuin tahtoo, sanoi isäntä, sylkäisi ja käänsi selkänsä sinne ovenpuolisänkyyn päin, jonka puolella Masa tavallisesti lueskeli, kun ei toimissa ollut.
Masa jäi yksin maailmaan. —
Kun sai itse olla rauhassa, niin antoi muidenkin olla. Pilkkasanoihin ja härnäilemisiin vastasi vihaisilla silmäinväläyksillä. Mutta jos joku käsin otti kiinni, niin silloin iski vastaan käsin, jaloin ja hampain. Suuremmiltaan sai ja pienemmilleen antoi selkään. Välillä murjotti omaan kuoreen sulkeutuneena.
— On kuin mikäkin mörrikkä. Niinkuin karhu, sanoivat ihmiset ja lapsiaan varoittivat, että antakaa sen olla rauhassa. Älkää olko huomaavinanne vaikka se mitä tekisi. Mutta jos kimppuun käy, niin kyllä minä — — —
Kaikki tietysti eivät voineet antaa Masan olla rauhassa. Heidän täytyi saada härnätä häntä ja haukkua milloin ruoti-Masaksi, ruotipaapaksi, karmankeliksi, kunnankarooksi, pitäjänpässiksi ja milloin miksikin. Ja kun ei pelkällä sanomisella saatu Masaan vaikutetuksi, niin käytiin käsin kiinni. Silloin Masa aina maksoi luonnossa. Ja niin pysyi ainainen "korkeajännitys" Masan ja kylän muiden poikain, sekä heidän välityksellään hänen ja poikain vanhempain välillä.
Koulussa jännitys harvemmin pääsi purkautumaan teoiksi. Siellä opettaja, aina kun yhteenottoja sattui, otti selvän kahnauksen syistä, jolloin tavallisesti selvisi, että alkusyy oli muualla eikä Masassa. Ja rangaistukset lankesivat sen mukaisesti.
Kesäisillä paimenretkillä ei tällaista oikeudenjakajaa ollut ja niillä suoritettiin tappeluita melkein joka päivä. Masan häviölle joutuessa yhteenotto päättyi hävinneen puolen uhkaavaan äänettömyyteen, toisen puolen alakynteen jäädessä se päättyi tämän itkien ja kiroten esittämiin uhkauksiin:
— Mä sanon isälle! Sanon jo!
Koulutehtävät Masa suoritti yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Luontaisten lahjojen ohessa siihen vaikutti halu noudattaa oikeudentuntoisen opettajan tahtoa, sekä eräänlainen hiljainen koston- ja kunnianhimo. Hän on yhtä hyvä kuin hekin.
Ylemmille osastoille tultaessa ja kehnompain ainesten joukosta pois jäätyä, toverit vähitellen lakkasivat häntä härnäilemästä ja kiusottelemasta. Antoivat hänen olla rauhassa. Eikä hänkään heidän rauhaansa häirinnyt.
Kotona suoritettavat tehtävät hänelle määräsi emäntä, isäntä kun uhkauksensa mukaisesti ei sekaantunut Masan asioihin. Ei edes Masan lukemisintoa häirinnyt, vaikka pitikin lukemista työmiehelle kaikkein hulluimpana hommana. Mutta eihän se minun takkiani laahaa. Itsepähän tuon edestään löytää, ajatteli ja hillitsi itsensä. Ja kun kyläläiset tulivat poikainsa puolesta Masan päälle kantamaan, sanoi hän vain:
— Pitäkööt puolensa. Tai jos eivät voi pitää, niin antakoot Masan olla rauhassa.
— Rauhassa, matkivat kantelijat. Kukahan tämän rauhaa pyytäisi häiritä, mutta kun — —
— No Masa nyt ei ainakaan kenenkään rauhaa häiritse, sanoi isäntä sillä tavalla, että kantaja ymmärsi enemmän sanomisen turhaksi.
— Vielä tuota puolustaa — muutamaa, mutisi vain ja meni pois.
Kun Mikku tuli sille iälle, että alkoi kelvata paimenen virkaan, ja Masaa alettiin käyttää töissä aikaihmisten mukana, loppuivat paimenkahakat ja niistä johtuvat kantelut. Niistäkin harmeista siis päästiin. Ja elämä oli melkein siedettävää taas.
Ja niinpä kävikin, että kun Masan huutolaisaika loppui, haastoi isäntä häntä edelleenkin jäämään taloon.
— Alan jo käydä vanhaksi, ja kun tässä on nyt jo molemmin puolin toisiinsa opittu, niin eikö se lie näin parasta. Kyllä minä palkkaa maksan sen kuin joku toinenkin.
Masa ei ollut sitä asiaa koskaan johtunut ajattelemaan eikä osannut siihen mitään vastaankaan sanoa.
— Kuinka paljon noin niinkuin arvelisit pitäväsi saada palkkaa? kysyi isäntä vielä.
Masa ei osannut siihenkään mitään sanoa. Ei hän ollut sitäkään tullut koskaan ajatelleeksi.
— Niin no — kyllähän me siitä sovimme. Kyllä minä sinulle aina sen maksan kuin joku toinenkin, vakuutti isäntä.
Varsanniemen Ruokko-Masasta tuli siis Varsanniemen renki-Masa. Ja kun hän samoihin aikoihin kävi rippikoulunkin, tuli hänestä myös raavas poika.
Se ei vaikuttanut mitään muutosta hänen ulospäin näkyvään elämäänsä. Hän teki työnsä samoin kuin ennenkin, oli yhtä vähäpuheinen ja itsekseen elelevä kuin ennenkin, ja kaiket joutoajat lueskeli lainakirjoja, niinkuin ennenkin.
Joskus vain ajatteli, että hänkin on nyt raavas poika ja renki, jolle maksetaan palkkaa. Silloin aina mieleen läiskähti jotain omituista, sellaista ujostuttavaa. Ja siellä jossain syvemmällä asuva arka kaiho ja kaipaus jonnekin ikäänkuin heräsi. Ja syttyi aavistus jostain salaperäisestä, joka on jossain ja joka tuossa tuokiossa voi tulla esille.
Vapisevin sieluin Masa odotti sitä — — —
* * * * *
Eräänä talvisena sunnuntai-iltana, poika-Masalle rahaa antaessaan kysyi isäntä häneltä, renki-Masalta:
— Eikös sun tekisi mieli iltamaan?
Masan suu vääntyi hymyntapaiseen kierteeseen ja arasti isäntään vilkaistuaan hän painautui jälleen lukemaan edessään pöydällä olevaa kirjaa.
— Kyllä minä rahaa annan, sanoi isäntä. Ja kun Masa mitään sanomatta yhä vain luki, jatkoi hän:
— Saisit sinäkin mennä vähän ihmisten joukkoon. Rupeat pian pelkäämään ihmisiä, kun aina niiden kirjain kanssa vain välästelet.
Masa painoi kirjan kiinni ja näki isännän seisovan avattu kukkaro kädessä ja kaksi sormea kukkarossa valmiina nyppäämään sieltä rahaa.
— Tuos'on. Mene nyt! kehoitti isäntä ja heitti hopeaisen markan Masan eteen pöydälle. Aika mies — pitäähän sitä jo ruveta tyttöjäkin katselemaan, pilaili vielä.
Masa hymyili altakulmain, kun isäntä tyttöjen katselemisesta puhui, nousi haukotellen ja käsiään oikoen ja vei kirjan kaapin nurkalle.
Poika-Masa silloin jo meni ovessa.
— Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.
— Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven perässään kiinni.
— Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja lohdutteli isäntä Masaa.
Masalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän vain silmusti kaulaansa ja läksi.
Ratulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä työväentalolle.
— Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain nuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta ei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin niinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain työväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.
Masalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi Miskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen ja meni Miskan kanssa työväentalolle.
Tämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla. Oliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se vanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat, sanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa on rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin jonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja ne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja ylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin elää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin tyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla apilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on väärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja samanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan, vaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.
Ällistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.
Sehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin sen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun niin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut. Ja yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja missä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi kuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä koskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän hän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. — Se vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.
Tähän tullessaan Masan mielessä aivan nytkähti. Hän oli luullut, ettei kukaan ajattele sellaisia kuin hän ajattelee, ja että jos hän jollekin sanoisi jotain, että hän sellaisia ajattelee, niin ne nauraisivat itsensä kipeiksi. Ja nyt kuitenkin on muitakin, jotka ajattelevat samoin! Oikein herroja! Sellaisia, jotka kelpaavat saarnaamaankin — — —!
Masa hengähti syvään ja vapautuneesti ja kohensi ryhtiään. Hän ei olekaan niin arvoton, kuin minä häntä pidetään ja kuin on itsekin luullut olevansa.
Ja se toinen puhuja kun kertoi köyhän, isättömän pojan elämästä aivan kuin olisi tuntenut hänen elämänsä. Sanoi, jotta sitä pilkataan ja ilkutaan ja härnätään joka paikassa, koulussa, karjatiellä ja kaikkialla. Ja sanoi, että juuri sellaisten puolesta he taistelevat ja juuri sellaisia, kärsiviä ja halveksitulta ihmisiä he kutsuvat riveihinsä taistelemaan.
Sitä muistellessaan näki Masa pitkän rivin samanlaisia poikia kuin itsekin on, jotka ovat ensin olleet ruokko-Masoja, tai -Jusseja tai mitä vain ja nyt ovat renkinä ja ajattelevat samoin kuin hänkin ajattelee. Ja hänelle melkein tuli kyynel silmään tajutessaan, ettei olekaan niin yksin kuin oli luullut.
Se hänelle vain oli outoa, kun ne aina sanoivat, jotta köyhäin pitää nousta taisteluun ja valloittaa itselleen oikeuksia ja etuja. Ettäkö oikein sotimaan pyssyin ja miekoin — — —? Vai mitä taistelua ne mahtoivat tarkoittaa?
Kauhulla ajatteli hän sitä, että jos tulisi sota ja pitäisi lähteä sinne. Melkein hän ennemmin antaisi asiain olla sellaisina kuin ne nyt ovat.
Mutta jos ne tarkoittavatkin jotain muunlaista taistelua? Jos ei tarvitsisikaan oikeaan sotaan mennä?
* * * * *
Lukemattomia kysymyksiä ja arvailuja ja unelmia jäi hänen mieleensä askartelemaan. Ja kun seuraavan kerran tuli iltama työväentalolle, meni hän taas sinne. Ja myöskin sitä seuraavaan iltamaan hän meni. Lopulta alkoi hän olla siellä joka sunnuntai, niin että isäntäkin jo rupesi ihmettelemään, että:
— Tuosta Masastapa nyt vasta kylänluuta tuli, kun ensin matkaan pääsi. Vaikka sellaistahan se on se nuorten elämä. Ja on aina ollut, myönsi sitten, eikä puhunut Masalle mitään.