XVIII.
Ulkona sataa tuhuuttaa ja tuvassakin on melkein kuin hämärä. Isäntä kuorsaa peräsängyssä ja pyhittää lepopäivää. Ovisängyn vieressä piika-Sanna kampaa hiuksiaan katsoen ikkunasta, raskasmielinen ilme silmissään. Kamarista kuuluu hiljaista puhelua, josta toisinaan erottautuu jokin äkäisempi tiuskaus, laatikkojen avaamista ja muuta kahinaa.
Yht'äkkiä kamarin ovi riipaistaan auki.
— Onko Sanna siellä? kuuluu sieltä kiusaantunut ääni.
— On, vastaa Sanna.
— Tuletko tänne kamariin! pyytää sama ääni.
Sanna menee.
Siellä on Sannaa hiukan vanhempi tytär Hilma alusvaatteillaan ja emäntä istuu keinutuolissa.
— Minkä puvun minä nyt panisin juhlille? kysyy Hilma tuskastuneesta
Kun tuli tällainen sää, ettei voikaa panna uutta pukua.
— En minä tiedä, vastaa Sanna ja jonkun verran ällistyneenä katsoo tuolien selustimille ja vuoteen päälle asetettuja monia erilaisia pukuja.
— Äiti tahtoo panemaan vain tuon pumpulipuvun, selittää Hilma.
— No eikös se sitten kelpaisi, kiiruhtaa emäntä sanomaan.
— Niin, mutta kun se oli mulla viime sunnuntaina kokouksessa, vaikeroi Hilma.
— Vaikka olisi ollut kahdessa kokouksessa.
— Pumpulipuvussa kesäjuhlalle! sanoo Hilma halveksien ja nakkaa niskaansa.
— Liikakin hyvä se on tällaisella ilmalla, inttää emäntä.
— Kyllähän te menisittekin vaikka navettahameella.
— Vaikka paitasillani. Tuollaisiin komeleihin. Vieläpäs kun värkkikin!
— Sopiikos tämä? kysyy Hilma Sannalta, pumpulipukua näyttäen ja äänellään mairitellen Sannaa vastaamaan, että ei sovi. Sanna kuitenkin vastaa vain:
— En minä tiedä.
— En minä sitä pane, tiuskaa Hilma ja viskaa pumpulipuvun lattialle.
Tuon vaaleansinisen musliinipuvun minä panen.
— Pane mikä tahansa, sanoo emäntä kyllästyneesti ja menee tupaan. Sanna menee hänen perässään, ottaa kampansa penkiltä ja menee luhtiinsa — kesäjuhlia varten pukeutumaan hänkin.
Verkkaisesti kuin jotain muuta miettien riisuu hän askarepuvun pois päältään, ja jää paitansa rintamusta nyppimään.
Hilman alusvaatteissa oli pitsiä ja brodyyria kaikkialla. Hihoissa, kaula-aukoissa, hameen helmassa ja joka paikassa. Leveämpää ja kapeampaa, välipitsit ja kaikki.
Hänen vaatteissaan ei ole palastakaan. Karkeaa kotitekoista pellavakangasta vain paita ja liivi. Eikä hänellä ole oikeaa valkoista alushamettakaan. Puoliksi pidetty, itse kudotusta puna- ja valkoraitaisesta pellavakankaasta tehty alushame vain. Saarenpään peruja — — ainoa mitä enää on jälellä. Ja puku — —?
Sanna kohotti hiukan päätään ja loi alakuloisen katseen seinällä riippuvaan punavalkoristiseen pumpulikankaiseen pukuunsa, ja muisti, kuinka Hilma sanoi: "pumpulipuvussa kesäjuhlalle!"
Hilmalla on tuska siitä, minkä puvun valitsisi. Minulla ei ole sitä tuskaa, ajatteli Sanna ja hymyili ivallisesti.
Sopiiko hänen mennä kesäjuhlille? Pumpulipuvussa? Kun ei Hilmakaan sillä mene?
Mutta Hilmahan onkin talontytär. Tietysti hänen pitää olla paremmin puettu kuin piika. Piikain kyllä sopii mennä pumpulipuvussakin.
Piika. —
Sopiiko hänen mennä ollenkaan nuorisoseuran kesäjuhlille, kun hän on piika? Eiväthän toisetkaan piiat niissä kulje. Työväenyhdistyksen juhlilla vain —
Mutta Varsanniemen Miska on nuorisoseuran juhlilla —
Sanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka yläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui pöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.
Ei hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.
Isä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa ennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut heistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin Kontolan tädiltä ja Antin Miinalta.
Jos isä ja äiti eläisi nyt vielä — —? Silloin hänen varmaankaan ei tarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä oli hyvä toimeentulo.
Tai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät — —?
Ihmisillä oli tapana silloin kuiskailla, että hänestä tulee vielä Saarenpään emäntä. Hän nauroi vain sellaisille. — Vasta nyt on hänellä monen muun asian ohella muistunut mieleen paljon sellaistakin, josta on johtunut ajattelemaan, että kenties niillä oli jotain sellaista mielessä. Silloinkin — se oli juhannusaaton edellispäivä viime vuonna — kun se tapahtui ja kun isäntä aikoi sinne Hurrilaan mennä. Kaiken aamua olivat isäntä ja emäntä niin omituisia. Naureskelivat ja puhelivat kaikellaisia hänelle. Kun hän hevostakin valjasti isännän kanssa, sanoi isäntä:
"Lähden tästä vähän lakimiesten puheille", ja naurahti ja katsoi häneen niin omituisesti. Ja kun hän rattailla vasta huomasi, että riimunvartta ei olekaan mukana ja hän haki sen tallista ja antoi isännälle, niin isäntä sanoi:
"Tulevana tiistaina on sun syntymäpäiväsi. Et kukaties muistakaan?
Täytät kahdeksantoista."
Ja emäntä portailla sanoi isännälle, että:
"Koetas sinä nyt vain se muistaa ja — —"
Hän vieläkin muistaa, kuinka emäntä katkaisi lauseensa kesken ja meni tupaan.
Itse meni hän juurikasvimaata perkaamaan. Ja silloin — —!
Sitä hän ei unhota koskaan.
Hän ei ehtinyt kitkeä kuin puolen lyhyestä porkkanapenkistä, kun he jo tulivat takaisin. Hevonen laukkasi, korskuen ja pärskyttäen, sen kuin voi, ja rattaat tulivat perässä kyljellään toinen pyörä ilmassa ja toinen aisa hevosen seljän päällä. Isäntää ei hän nähnyt. Mutta kun hän ehti puutarhan portista pihaan, syöksi hevonenkin tallin ja halkoliiverin välistä pihaan niin että rattaat iskivät tallin nurkkaan ja kori meni pirstoiksi ja ylhäällä tuleva pyörä lensi kauas. Silloin hän näki isännänkin siellä pirstojen seassa poukkalehtavan. Hän alkoi huutaa hevosta pysähtymään. Emäntäkin tuli portaille ja alkoi huutaa. Mutta hevonen ei siitä välittänyt. Kamalasti korskuen ja sieramet levällään se vain laukkasi ympäri pihan. Silloin hyppäsi emäntä sen eteen. Hevonen löi hänet alleen, tallasi jalkoihinsa ja veti rattaiden jätteet hänen ylitsensä. Emäntä jäi siihen makaamaan, mutta hevonen olisi mennyt takaisin maantielle, jos ei eteen samassa olisi tullut auto, se sama, jota se oli säikähtänyt. Siinä saatiin hevonen kiinni ja saatiin isäntäkin pois sieltä.
Sannaa vieläkin puistatti, kun muisti, minkänäköinen isäntä oli. Hän kyllä ei ollut paikalla, kun isäntää sieltä pirstojen seasta korjattiin. Sattumalta paikalle osuneen Varsanniemen Miskan kanssa hän kantoi tiedottomaksi menneen emännän kamariin ja toimitti renki-Miskan lääkäriä hakemaan.
Hän kantoi emäntää jalkopuolesta ja Miska kantoi hartioista. Hän itki. Ja melkein itki Miskakin, kun otti hänen kädestään kiinni ja sanoi hyvästi.
Sen jälkeen ei hän ole Miskaa nähnytkään kuin yhden kerran menevän tästä ohi polkupyörällä.
Sannan ajatus pysähtyi hetkiseksi siihen kuin levähtämään. Lähti sitten taas jatkamaan.
Kun hän vihdoin ehti mennä isäntää katsomaan, kannettiin häntä jo tupaa kohti. Häneltä pääsi huuto ja hän oli pyörtyä, niin kamalan näköinen isäntä oli. Verta ja pölyä kaikkialla ja niiden seasta loistivat otsaluu, poskiluut, leukaluut ja hampaat paljaina. Kaikki liha ja nahka oli hankautunut pois niiden päältä. Kaulaan kiertyneet suitsenperät olivat kuristaneet hänet kuoliaaksi — —
Sannan pää kohosi pöydästä ja kauhun ilme silmissään katsoi hän seinässä olevaan luukkuun.
Seuraavana yönä kuoli emäntäkin, kertaakaan tajuihinsa tulematta. — —
Sitten tulivat Rantalan, Seppälän ja Sikkarin emännät tyttärineen hautajaisia laittamaan.
Sanna hymähti.
Oli sekin aikaa! Hän sai yksin hoitaa lehmät ja muun askareen ja sitten yötä päivää juosta asioilla. Sellaisilla, joille he itse olivat liian hyviä menemään. Ei hän joutanut syömäänkään muuta kuin vähän juostessaan haukkasi mitä sattui löytämään. Ei koskaan pöytään käsketty toisten joukkoon syömään. Itselleen ne kyllä laittoivat hyvät jos hyvätkin ruoat. Mutta hänelle ja renki-Miskalle ei niitä koskaan annettu. — Ja sitten ne riitelivät perinnöistä —! Sitä vaille, etteivät tapelleet! — Mutta kun hautajaispäivä tuli, niin silloin olivat niin mustissa, niin mustissa — ja niin hartaina — —. Huojuttelivat ruumistaan ja huokailivat, olivat pää kallellaan ja itkivät —. Pirut!
Sanna sylkäisi.
Hän muisti, kuinka hänen silloin teki niin sydämellisesti mieli siepata korento ja sillä pyyhkäistä koko akkarivi pellolle ja kuinka hänestä tuntui, että se olisi ollut aivan emännän ja isännän tahdon mukaista.
Toisen päivän iltapuolella ne sitten rupesivat kokoilemaan rattailleen mikä mitäkin. Hänkin meni kamariinsa katsomaan, etteivät edes hänen omiaan vie. Mutta sielläkin niitä jo oli. Seppälän Manta kääri piirongin liinaa ja Sikkarin Hulda oli pöytäliinan kimpussa, sen uuden, jonka hän juuri kuolemantapausten edellä sai valmiiksi. Ja molempain äidit purkivat piirongin laatikoista hänen liinavaatteitaan lattialle.
"Ne on mun", huusi hän heti ovella. Siihen Seppälän emäntä, muutama krapu, sanoi jotta: "Sun! Ei täällä ole, lapsiparka, sun mitään."
"Mutta minä olen ne kaikki neulonut", hän tiuskasi.
"Vaikas olisit kuinka neulonut, niin sun ei ne kuitenkaan ole. Ei kunta muillekaan vaivaisillensa pitsihameita ja pitsipaitoja ja tuukia kustanna", sanoi Seppälän emäntä siihen. Silloin hän suuttui ja karjasi, että: "Itse te kunnan vaivaisia olette, muutamat nälkäsilmät! Mun ne on, ja minä ne myöskin pidän." Ja vihoissaan alkoi hän repiä niitä heidän kynsistään.
Pitivät ne kuitenkin ne — —
Hän oli silloin niin kiukuissaan, että kun ne tarjosivat hänelle
ruokia tädille vietäväksi, niin hän paasasi ne kaikki pöydän alle.
Täyden rokkavadinkin viskasi Sikkarin emännän päähän. Ja niin läksi.
Eikä ole sen jälkeen talossa käynyt.
Kukas niiden käski sillä tavalla häntä herjata! Eihän se hänen syynsä ole, että hänen vanhempansa ovat kuolleet köyhinä ja hän on köyhäksi orvoksi jäänyt! Eikä hän ole koskaan heidän tielleen tupannut eikä heidän omaansa pyytänyt. Ei suinkaan hän Saarenpäähänkään olisi mennyt, jos ei häntä olisi viety.
Nyrkkiin puristuneet kädet vapisivat ja pää painui jälleen pöytään.
Kun ne kehtasivat ne liinatkin viedä! Sen pöytäliinankin, jonka hän teki aivan itse. Itse kutoi kankaan, itse piirsi mallin ja illoin ja öin neuloi ja niin hartaasti yritti valmiiksi, jotta saisi Juhannusaattona asettaa sen pöydälleen, kun Miska oli luvannut tulla. — Ja saikin hän sen valmiiksi — mutta — — Hän neuloi siihen kaksi toisiinsa kietoutunutta ruusua. Toinen niistä oli hän ja toinen oli — — Miska — —
Ja nyt se liina on Sikkarin Hildalla — ihmisellä, joka itse ei saisi painohakaa puseroonsa neulotuksi!
Sannin nyrkki iski pöytään, niin että kampa ja hiusneulat hypähtivät.
Piika — kunnanvaivainen! Jolla ei ole ihmisellistä pukuakaan. Mitä tekee sellainen nuorisoseuran kesäjuhlassa? uhmaili hän, mutta samalla kuitenkin kurotti käsillään kuin jotain pois pyrkivää tavoittaakseen. Hän ei ollut käynyt kertaakaan seuratalolla sen jälkeen, kun Saarenpäästä viime kesänä läksi. Hänellä ei ollut ollut sellaista pukuakaan, jolla olisi kehdannut mennä. Nyt hänellä olisi, mutta — — hän muisti Hilman puvut — kehtaako silläkään mennä? Nauravat. Ja Miskakin saa hävetä hänen tähtensä. Miska — Miska — —
Taas kurotti hän käsiään kuin jotain pidättääkseen.
Hän muisti kamarinsa Saarenpäässä, sen pöydät, piirongin, vuoteensa, ikkunaverhot, kukat ja kaikki. Muisti Helunan ja Mansikin, muisti nimikko-lampaansa, kanat ja Maija-kissan. Muisti ne ruusupensaat, jotka he isännän kanssa istuttivat puutarhaan, kukkapenkit ja kyökkikasvit, joita hän oli kitkenyt ja kastellut. Muisti vähäpuheisen ja ujon, mutta helläsydämisen isännän, ja toimekkaan, hyvätuulisen emännän. Muisti viime vuoden Vappu-illan, jolloin Varsanniemen Miska saattoi häntä kotiin seuratalolta.
Ja nyt ne ovat kaikki poissa — — muilla — — Miska —?
Miskakinko toisilla — —?
Säikähtyneenä katsoi hän eteensä. Huulet alkoivat nytkiä, silmät räpyttää.
Hiljaa parahtaen heittäytyi hän seipäistä ja maalaamattomista laudoista kyhättyyn luhdinsänkyyn niin että olkipatja kahahti. Painoi päänsä tyynyyn ja purskahti itkuun.