XIX.
Päiväjuhlille meno Sannalta jäi. Mutta iltamasta illalla hän ei enää voinut olla poissa. Hänen täytyi mennä — ja nähdä Miska.
Hän oli sitä varten elänyt tähän päivään saakka. Siihen olivat kohdistuneet kaikki hänen ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa. Varsinkin viime viikkoina. Pukukin oli yksinomaan sitä varten laitettu. Sen hinnan säästöön saadakseen oli hänen täytynyt kieltäytyä kaikesta muusta. Ja sen neulomisessa valvoa monet hetket silloin kun toiset olivat rauhassa nukkuneet. Kankaan Liisa sen oli leikannut ja harsinut, mutta itse oli hän sen neulonut talon vanhalla käsiompelukoneella. Itse oli hän sommitellut koristeet ja kaikki. Kaikki tätä päivää varten ja aina Varsanniemen Miska mielessä.
Nyt se hetki oli siis tullut.
Kun hän asetti pukua päälleen, vapisivat hänen kätensä niin, ettei ollut painonappeja kiinni saada. Mutta kun hän asetteli laskoksia ja katseli itseään tässä puvussa, tunsi hän lapsellista iloa. Hän huomasi olevansa taas sievä ja soma, niinkuin Saarenpäässä ollessaankin. Kaikki katkeruus katosi mielestä, aivan kuin olisivat pukuun liittyvät unelmat sen pois ajaneet. Hän avasi luhdin oven, että tulisi enempi valoa. Askeleet olivat melkein tanssiaskeleita ja mielessä ailahteli laulun sävel.
Jos ei Hilmalla olisi ollut juhlilta tulleita vieraita, olisi hän mennyt hänen kamariinsa näyttämään itseään hänelle ja katselemaan, miltä hän Hilman suuressa peilissä näyttäisi.
Mutta siellä oli vieraita. Lypsylle mennessään hän tarkasti heidän polkupyöränsäkin tuvan seinustalla ja tunsi joukosta omankin pyöränsä, sen, joka hänelle Saarenpäässä ostettiin ja joka nyt on Sikkarin Huldalla — sekin —. Ei hän kuitenkaan tahtonut siitäkään nyt sen katkerampaa ajatella. Yritti vain katsella itseään siinä epämuotoisessa pellinpalasessa, jonka oli edellisen piian jäljiltä löytänyt luhdista. Sekin oli kuitenkin niin pieni, ettei siitä paljoakaan viisastunut. Hän pani sen pois, sitoi huivin päähänsä ja meni ulos.
Pihalla oli Hilma vieraittensa, kolmen pojan ja kahden tytön kanssa, iltamaan lähdössä. Sanna hiukan säpsähti, mutta ei sopinut enää takaisinkaan kääntyä. Eivätkä ne näyttäneet häntä huomaavankaan. Pojat katsoivat vähän pitempään, mutta tytöt eivät katsoneetkaan. Huldakaan. Taisi vähän hävetä. Ja mitäs ne hänestä — piiasta. — Se havainto puraisi sen verran, että hän pysähtyi portaille katsomaan kun ne omiaan hälisten ja nauraen läksivät ajamaan. Huomasi tyttöjen kiiltävät ostokengät ja huolettoman näköiset kesäviitat. Katsoi omiin kömpelönnäköisiin vanhan Rantin suutarin tekemiin kenkiinsä, ja muisti, ettei hänellä ole minkäänlaista takkia nyt. Saarenpäässä hänelläkin oli, mutta — —.
Hän meni tupaan. Siellä istui emäntä uuninpankolla ja salamyhkäisenä ikkunasta kurkisteli iltamaan lähtijöitä. Sannan tupaan tullessa kääntyi.
— Meneekö Sannakin iltamaan? kysyi hyvätuulisesti myhäillen.
— Meinaan mennä, sanoi Sanna iloisuutta tavottaen.
— Mene vain, sanoi emäntä äidillisesti. Sanna joi vielä piimän sintua hyllykaapin vieressä olevasta tikerältä lemuavasta pytystä, pyyhki huulensa ja läksi.
Ilmassa tuntui päättyneen sateen ja kauniin sään nostama voimakas apilantuoksu ja mieltä virkistävä raikkaus. — Vain jokunen kiireesti ajava iltamaan menijä oli enää tiellä. Heidän kiireensä herätti Sannassakin levottomuuden sekaista kiirettä ja pani hänetkin jouduttamaan askeleitaan.
Jo etäämpää hän näki että seuratalon portailla oli muutamia poikia. Onkohan tuttuja? ajatteli. Onkohan Miska? ajatteli aremmin ja mielen levottomuus lisääntyi. Luo tultuaan näki että Miskaa ei siinä ollut eikä tuttujakaan muita kun Huikan Eero ja Alasen Niilo. Toiset olivat aivan vieraita hänelle.
Pojat jakautuivat kahta puolta. Silmät maahan luotuina meni Sanna välistä ja ujosti tervehti Niiloa ja Eeroa. He vastasivat sivumennen. Toiset eivät sanoneet mitään, mutta Sanna tunsi että heidän katseensa olivat häneen tähdättyinä.
Eteisessä ei ollut muita kuin pääsylippujen myöjä kopissaan ja ovenvartija oven vieressä tuolilla istumassa. Hieman tavallista uteliaammin katsoivat hekin Sannaan, kun hän asetti huivinsa naulaan ja osti pääsylipun. Ja kun ovenvartija avasi oven saliin, jossa heti kynnyksestä alkaen seisoi miehiä toinen toisessaan kiinni ja Sanna sen nähdessään hiukan peräytyi, niin he molemmin naurahtivat.
— Kyllä sinne vielä mahtuu, sanoi ovimies ja käsipuoleen tarttuen työnsi Sannan oviaukkoon.
— Poikia aivan, sanoi vielä, kun painoi ovea kiinni ja sillä kitisti
Sannan miesten sekaan.
Päitä kääntyi ja hikeä hikoaville kasvoille ilmestyi ovimiestä ymmärtävä hymy. Sannakin huomasi sen hymyn. Häntä pelotti ja iletti ja mahdollisimman pieneksi itseään kutistaen ja pukuaan varjellen alkoi hän seinäviertä pitkin hilautua ravintolan ovelle päin, jossa näkyi olevan muitakin tyttöjä. Väljempääkin siellä oli. Mutta ei sieltäkään mitään nähnyt. Eikä sinne paljon kuullutkaan.
Sanna siirtyi ravintolan puolelle ja asettui oven viereen seisomaan.
Ravintolan perimmäisessä nurkassa oli muutamia poikia tupakoimassa. Kyökistä kuului naurua ja puhelua. Ovelta ikkunaan suuntautuvalla pitkällä pöydällä oli rikkomaton järjestys. Sanna vaipui sitä katsomaan.
Siinä oli ensin suurella tarjottimella renkaana kahvikuppeja limittäin toinen toisensa sisälle asetettuna. Lautaset olivat renkaan sisässä. Sitten oli sokeriastia, kerma-astia ja kukkamaljakko, jossa oli kissankelloja, apiloita, horsman kukkia ja päivänkakkaroita. Sen perästä oli vehnätarjotin, jolla oli kahvileipäviiluja renkaaksi asetettuna ja renkaan sisässä pikkuleipäkasa. Sitten oli taas sokeri- ja kerma-astiat sekä kukkamaljakko. Viimeiseksi oli kaksi tarjotinta, joista toisella oli paksusta limpusta leikatuita, toisella ohuesta näkkileivästä tehtyjä, juustolla ja makkaralla päällystettyjä voileipiä. Tarjottimien välillä oli kaksi maitokannua ja niiden ympärillä suulleen asetettuja laseja.
Sanna ei voinut irroittaa katsettaan pöydästä.
Hänkin oli kaksi kertaa ollut ravintolatyttönä silloin kun oli Saarenpäässä. Toissa vuonna kesäjuhlillakin. Silloin oli samoin voileipiä ja kahvia. Rusinasoppaakin silloin oli. Ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat. Niinkuin varmasti tekevät nytkin tuolla kyökissä. Sanna nielasi suuhun tuppaavan syljen. Hän ei ole saanut vehnäskahvia sitten kun Saarenpään hautajaisissa. Siihen saakka hän kyllä sai. Hyvin useinkin. Mutta sen jälkeen ei ole saanut. — Kun olisi rahaa, niin ostaisi nyt ja joisi: Mutta rahat menivät kaikki pääsylipun ostoon. Ja eiväthän sitä tytöt usein itse ostakaan. Pojathan niille ostavat. — Varsinkin sellaisille, joiden kanssa — — — Jos — — jos — Miskakin — —!
Sannan sydän sykähti ja posket lämpenivät.
Jos Miska ostaisi hänelle kahvit. Tulisi iloiseksi, kun näkee hänet —. Tulee tervehtimään, kyselee ja juttelee ja vihdoin sanoo: "Mutta mennäänpäs juomaan kahvit!" He menevät ja juovat, vehnäsen kanssa. Ja juttelevat. — —
Sannan katse imeytyi pöydän herkkuihin ja ajatus kietoutui siihen kun he Miskan kanssa juovat kahvia — —. Ja kun salissa puhkesi valtava kättenläiske ja syntyi satapäisen yleisön liikahtamisesta aiheutuva kohina, säikähti hän kuin olisi pahanteosta tavattu ja painautui lujemmin seinää vasten.
Valkoesiliinaisia ravintolatyttöjä — Seppälän Mantan ja pari muuta Sanna tunsikin — juoksi salista ravintolaan ja koputtivat kyökin oveen.
— Onko kahvi valmista? kysyivät hätäisesti, kun ovi aukeni.
— On, vastattiin kyökistä vakuuttavasti.
Enempää ei Sanna nähnyt eikä kuullut, sillä samassa hulmahti ihmisvirran alkupää salista ravintolaan ja ravintolapöytä hukkui sinne.
Eikä Sanna enää joutanut pöytää ajattelemaankaan. Salista virtaavaa yleisöä hän vain katsoi, peljäten ja odottaen ja yhä lujemmin seinään painautuen.
Kukaan ei huomannut häntä. Jokaisen katse oli vain suunnattuna ravintolapöytään, jonka ympärillä ensiksi ehtineet jo hälisivät, söivät ja joivat ja tunkeilivat ja astelivat toistensa varpaille ja tyrkkivät toisiaan niin että kahvia läiskyi lattialle ja vaatteille. Sannaankin saakka tungos ulottui. Häntäkin tyrkittiin ja hänen varpailleen asteltiin. Mutta hän ei hievahtanut, eikä kääntänyt katsettaan pois ovesta, josta yhä vain tuppasi ihmisiä ravintolaan.
Siinä hän seisoi vielä silloinkin, kun suurin tungos ja kohina jo oli vaimentunut ja ravintolaan tulleista suurin osa mennyt eteiseen vievän oven kautta pois, eikä uusia enää tullut kuin harvakseen vain.
Hän ei ollut vielä nähnyt Miskaa. Ja häntä alkoi jo pelottaa, että jos ei näekään. Jos ei Miska olekaan täällä? Hän aikoi kurkistaa saliin, mutta samassa kuului sieltä niin äänekäs lähestyvä naurun helinä, että hän vetäytyi äkkiä takaisin ja jäikin odottamaan. Sieltä tuli kaksi avokaulaiseen ja lyhythihaiseen, aivan valkeaan pukuun puettua tyttöä, jotka nauroivat ja kiemailivat välissään tulevalle pojalle.
Sanna jäykistyi ja hänen kyntensä painuivat seinään.
Poika oli Varsanniemen Miska. Tytöistä toinen oli Korpisen Suoma.
Toista ei Sanna tuntenut.
Hän kuuli, kun Miska tilasi kolme kuppia kahvia. Sitten hän näki Miskan kumartuvan ja kuuli hänen sanovan: "Tehkää hyvin!" Tytöt ottivat kuppinsa. Miska tarjosi kermaa ja sokeria. Sitten, itse syrjempään siirtyen ja kohteliaasti kumarrellen osoitti vehnätarjotinta. Lopuksi otti Miska itsekin ja sitten he siirtyivät penkille istumaan Sannaa vastapäätä. Sanna piiloutui kahden edessään seisovan pojan taakse ja sieltä seurasi, kun he joivat kahvinsa, nauroivat, juttelivat ja toisinaan uhkausta, toisinaan salaperäisyyttä teeskennellen puivat sormeaan Miskalle.
Vihdoin he nousivat ja toivat kupit pöydälle. Tytöt kiittivät sirosti niiaten ja tulivat takaisin saliin. Mutta Miska läksi paperossia virittäen eteisen ovea kohti ja katosi Sannan näkyvistä.
Sanna ei uskaltanut liikahtaa. Seisoi vain seinää vasten kädet selän takana ja tuijotti eteensä. Tuttuja tyttöjäkin meni siitä ohitse ja tervehtivät. Mutta kun ei Sanna vastannut, eivät hekään pidättäneet puheille.
Vihdoin tuli sieltä taas Miskakin jonkun toisen pojan kanssa. Nyt Miska huomasi Sannan ja, kuin hiukan säpsähtäen ohi mennessään nyökkäsi päätään tervehdykseksi ja pysähtyi toverinsa kanssa salin puolelle oven viereen.
— Kuka tuo tyttö oli, jota sinä tervehdit? kuuli Sanna sen vieraan pojan Miskalta kysyvän.
— Se oli — en tiedä oikein, kuinka sen sanoisin —. Sanotaan sitä sepän Sannaksikin. Se on se, joka oli Saarenpäässä myötynä. Mutta kun ne isäntä ja emäntä kuolivat, niin se joutui sieltä pois ja nyt se on Mattilassa piikana, kuuli Sanna Miskan selittävän.
Hänen päänsä kohosi hiljaa ja silmiin ilmestyi hämmästynyt katse, joka kysyvänä suuntautui vastaisella seinällä olevaan ikkunaan. Kädet irtautuivat seinästä ja valahtivat alas.
Sepän Sanna — Saarenpäässä myötynä — Mattilassa piikana — kolkutti hänen päässään.
— Jos yleisö olisi hyvä ja tulisi saliin, niin jatketaan ohjelmaa, tuli iltaman ohjaaja ilmoittamaan.
Ravintolassa vielä oleva yleisö alkoi virrata Sannan ohi saliin ja Sannan kasvot saivat sellaisen ilmeen kuin olisi hänen hyvin vaikea pidättää nauruaan. Mutta kun ravintola tuli tyhjäksi, säikähti hän ja alkoi pälyillä ympärilleen kuin piilopaikkaa etsien. Ja kun ravintolatytötkin poistuivat, hiipi hän eteiseen vievää ovea kohti, niinkuin ihminen, joka on tullut väärästä ovesta, eikä millään ehdolla sallisi, että sitä huomattaisiin.
Rapuilla tuli Korpisen Rikku Sannaa vastaan.
— Joko sinä menet kotiin? kysyi Rikku.
— Jo, vastasi Sanna.
— Minäkin tulen, sanoi Rikku.
— Tule vain, vastasi Sanna ja enempää Rikusta välittämättä meni. Eikä hän Rikkua oikeastaan nähnytkään. Eikä se mitä hän Rikulle sanoi ollut muuta kuin koneellista äänielimien liikuntaa.
Hän muisti vain Miskan äänen ja tajusi, että kaikki on nyt lopussa — ja että hän on saanut parantumattoman haavan ja pitää kättään sen päällä, etteivät ihmiset sitä näkisi — ja kiiruhtaa pois, ettei veri ihmisten nähden pääsisi vuotamaan.
Luhtiin päästyään hän, vaistomaisesti avaimen sisään otettuaan ja oven hakaan pantuaan, meni pöydän luo tuolille istumaan ja alkoi tuijottaa luukun sulkulautaan sen ilmeisenä kuin olisi hänelle juuri äsken odottamatta mieleen muistunut joku pitkän aikaa unhotuksissa ollut hyvin naurettava asia. Ja yht'äkkiä purskahtikin hän nauramaan.
— Kyllä olen ollutkin hullu kun en tuota jo ennen ole ymmärtänyt! Sepän Sanna, joka on ollut myötynä — se sanoi — mikset sanonut heti, että kunnanvaivaisena — piika. — Ja sellainen on luullut, jotta Varsanniemen Miska, rikkaan talon komea poika — ha ha ha! Kyllä on pitänyt ihmisen ollakin hullu —!
Ja taas hän nauroi.
Ja sitten hän melkein itki. Hammasta purren ja kädet nyrkissä taisteli vastaan, mutta sittenkin melkein itki. Itki sitä, että on nyt niin yksin.
Ja koko maailman hylkäämä.
Hän oli purskahtamaisillaan ääneen itkemään. Mutta kiristikin vain hampaita entistä lujemmin. Ja tunsi säälimättömästi vihaavansa Miskaa ja koko maailmaa. Sylkäsi — — heille vasten naamaa. Nauroi itsellään ja pilkkasi itseään tuon itkun vuoksi.
— Onpas kun asiakin, sanoi.
Ja itki.
Riuhtasi itsensä seisaalleen, sivalsi huivin päästään ja — jäi huivi kädessä, suu ja silmät avoinna kuuntelemaan.
Luhdin tikapuut natisivat.
— Siellä tulee joku, kuiskasi Sanna. Kuka? Henkeä pidättäen hän kuunteli kuinka se rappu rapulta tuli ylemmäksi ja ylemmäksi. Nyt se tuli jo ullakolle — nyt se tarttui oven kahvaan. —
Sanna alkoi vapista, kun ovi rupesi hiljalleen nytkimään.
— Hei, kuului sieltä hiljaa. Avaatko oven?
— Korpisen Rikku taas! — älysi Sanna ja puhkesi kolkosti kalisevaan pilkkanauruun.
Hän oli jo taas ollut uskomaisillaan, jotta se on Varsanniemen Miska — —
Hänen täytyi uudelleen nauraa niin hullulle ajatukselle.
Rikku kuuli naurun ja lakkasi nykimästä. Silloin katkesi Sannan nauru ja jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan.
Ullakolta ei kuulunut vähään aikaan mitään. Sitten kuului kuinka
Rikku kääntyi poispäin.
Sanna hätääntyi. Äsken, kun Rikku nyki ovea, tuntui hänestä turvallisemmalta. Mutta nyt Rikkukin menee ja jättää hänet! Ja sitten ei hänellä ole ketään.
— Rikku, kuiskasi Sanna arasti.
— Oletko yksin, kysyi Rikku.
— Olen.
Rikku palasi takaisin.
— Avaatko oven? kysyi hiljaa.
— Rikku, kuiskasi Sanna.
— Mitä? kysyi Rikku.
— Rakastatko sinä minua?
— Rakastan, vastasi Rikku.
Liikutuksesta vapisten avasi Sanna oven ja nyyhkien heittäytyi Rikun kaulaan.