XX.
Akat olivat yksimielisiä siitä, että Sannalle pitäisi jo oikein sanoa. Kun on kuin mikäkin votakka! Heti aamulla piti päästä noiden kloppihyväkkäiden kanssa samalle pellolle. Ja kyllä siellä on sitten pidetty eri peliä koko päivä! Naurettu ja laulettu ja kiljuttu kuin kissat maaliskuulla. Pojatkin — muutamat — ovat kuin Perttelin aikaiset karoot!
Syvästi suuttuneina akat aina lyhteen sidettä kiertäessään katsoivat viereiselle pellolle, jossa Sanna renki-Jussin ja päiväläisenä olevan Helipolan Jaskan kanssa leikkasi. Kukaan ei kuitenkaan tullut vielä mitään sanoneeksi.
— Mitä te siellä minusta juoruatte? kysyi Sanna yht'äkkiä akoilta.
— Juoruamme!
— Sinusta?
— Mekö? huudahtivat akat, Jaakoon Liisa, Siikalan Anna ja Samelin
Sussu melkein yht'aikaa. Ja ällistyneinä katsoivat toisiinsa.
— Niin te! Koko päivän olette juorunneet.
— Älä nyt! Eihän me mitään oo —
— Ootte te! väitti Sanna. Tottahan mullakin korvat on. — Meinaavat, jotta en minä oo kuullut, sanoi pojille, leikkaamaan kumartuessaan.
— Sitä me oomme kyllä tässä sanoneet, jotta et sinä viime vuonna tuollainen ollut, kun sä Mattilassa olit, tunnusti Jaakoon Liisa ja sirpin pontta kourassaan pitäen pyöritteli sirppiä edessään. — Olit niin siivo ja hiljainen. Ja nyt oot tuollainen ylenannettu.
— Ja päässilmäinen, jatkoi Sanna. Mitäs siitä. Silloin oli rakkaat veljet. Mutta nyt on toisin.
— Kuinka toisin se nyt sitten on? uteli Liisa.
— Niin vain, jotta hurja luonto on parempi kuin rikkinäinen paita, vastasi Sanna ja heitti juuri sitomansa lyhteen keskipellolle. Älkää murehtiko akat! Antakaa hevosen murehtia. Sillä on suuri pää.
— Niin — itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.
— Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.
— Tällaisella luonnolla
ei nurkissa kurkistella.
Sinä saat lempiä ketä sinä tahdot
Ja minä vain herrastella
lauloi Sanna ja hihkasi:
— Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!
— Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.
— Häh? kysyi Sanna.
— Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus, vastasi Liisa rohkeasti.
— Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja katsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui leikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät olleet millään pysyä mukana.
Sillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.
— Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi sirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin joskus!
— Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasi
Sussu.
— Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti kaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.
— Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä kuhilaille paneva isäntä. Vaikka — ei tässä tähkiä ole peltoon jäänyt, tunnusti maahan katsellen.
— Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja painautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.
— Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski isäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki pystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.
Sanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi menemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi tutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi taakseen katsomaan.
— Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa toisilta.
— Ei — mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan Sannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän kuiskaten kertoi havaintonsa.
Annalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat yhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa aivan sanattomiksi hämmästyneinä.
— Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoitti
Liisa.
Toiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.
— No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan! Ei toki — eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna ja Sussu.
— Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.
— Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin, kun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.
Isäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.
— Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli kohdalle.
— Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.
— E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoi
Liisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.
— Kyllä sitä saa, kun maansa hyvin asuu, sanoi Annakin.
Isäntä meni ja akat kumartuivat leikkaamaan.
Isännän edemmäksi mentyä Anna pysäytti taas leikkuunsa ja kuiskasi:
— Ketähän se olisi?
— En minä yhtään ainakaan tiedä, sanoi Liisa päätään puistaen.
Kotona järjestyivät työt niin, että Sanna joutui yksin lypsylle siksi aikaa kun muu leikkuuväki söi illallista. Sitä hän oli toivonutkin, että pääsisi pois tuvasta siksi kun toiset tulevat, ettei tarvitsisi olla akkain katseltavana ja näykittävänä, ja tahallaan viivytteli hän navetassa niin kauan, että vieras väki ehti mennä pois.
Isäntä ja Jussikin laskivat jo sirppejä huomista varten, kun hän vihdoin tuli navetasta. Jussi nyökkäili Sannalle päätään siellä tahkoa pyörittäessään ja iski silmää. Sanna yritti ottaa selvää, mitä Jussilla oli mielessä, eikä huomannutkaan, kun satutti jalkansa porstuan kynnykseen ja kaatui maitoastioineen. Maito levisi kaikki porstuan lattialle, ja Sannalta pääsi karkea kirous.
— No mutta mitäs sä nyt! huudahti emäntä, kun tuli tuvasta katsomaan, mikä siellä kolahti. Vooi sua! Hae nyt takkaluuta ja putulapio ja ota edes sian ämpäriin enintä!
— Saakurin saakuri, hoki Sanna mennessään ja samaa hän hoki luudan ja putulapion kanssa tullessaankin.
— Älä kiroa! pyysi emäntä.
— No mitäs — kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.
— No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa kuulla, kun naisihminen kiroaa.
— Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.
— Ihminen se piikakin.
— Ei olekaan, — ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.
— On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.
Emäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti päänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.
Muut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun saatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta, heittäytyi vuoteelle.
— Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo tietävät.
Jaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: "kun vain itse itsensä ihmisenä pitää".
Tietääköhän emäntäkin jo?
Siitä hän ei ollut varma. Pikemmin hän kuitenkin uskoi, ettei emäntä tiedä. Muuten vain, niin sanoi. Kun hän kirosi. Ja kun hän on muutenkin ollut sellainen ja tällainen.
Mutta Jaakoon Liisa.
Sanna tunsi vieläkin itsessään sen katseen, jolla Liisa katsoi häntä, kun hän heidän ohitseen tuli peltoa pitkin.
Liisa tietää. Ja kun sen Liisa tietää, niin tietävät sen Sussu ja
Annakin ja silloin sen pian tietää koko maailma.
Oi Jumala!
Sanna väänteli käsiään, itki puoliääneen ja kuiskaten siunaili:
— Oi Jumala, oi Jumala!
Olihan hän sen kyllä ymmärtänyt, että kerran se tiedoksi tulee. Mutta sittenkin oli hänellä ollut salainen toive, että se ei tule tiedoksi. Tapahtuu jotain sitä ennen — — Ja jos ei mitään muuten tapahdu, niin kyllä hän panee tapahtumaan. — — Tappaa hän itsensä, ennenkuin antaa sen tulla ihmisten tietoon — —
Niin oli hän ajatellut.
Nyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on sellainen — — portto — —
Seppälän emäntäkin — ja Sikkarin emäntä — ja tyttäret.
Naureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut — — —
Mutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille anna. Ei totisesti annakaan. — Sanokoot sitten kun hänet koskesta kiskovat — — —
Hän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme silmissään katsoi ikkunasta ulos.
Siellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon, melkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu hampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului uimamiesten ääniä.
Hänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista ja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin, mutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi. Hiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui tuolille istumaan.
Hänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas hallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.
Ja nyt juuri pitää sen tulla — —
Minkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä saa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää kaiken aina olla näin?
Koko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.
Ja tämä päivä!
Hän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo viikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina siitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän itkenyt — —
— Voi Miska, Miska — —! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli itseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt hänen niin ruveta elämään. — Eikä Rikkukaan — eikä kukaan niistä toisistakaan — olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut, jos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi. Jokaiselle. — Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja tunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin epäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa? — Kenelle?
Sanna naurahti.
Kenelle hän on kostanut?
Itselleen — — eikä kellekään muulle!
Rikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa. Vai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas sänkyyn.
Sen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä uskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku oli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa, kun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa ja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti hekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin repii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Ja sen — —
Hän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.
Mieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun seasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja viaton.
Ja kaunis — — Hän kurotti käsiään sitä kohti kuin pyytääkseen, että se vetäisi hänet pois sieltä loasta ja pimeästä, missä hän nyt viruu. Mutta se katsoi vain niin surullisesti häneen ja näytti puhtaita käsiään, siten tahtoen osoittaa, että niillä ei sovi ottaa kiinni sellaiseen kuin hän nyt on.
Sannalta puhkesi valitus.
Nuoruus — elämä — kunnia — kaikki on häneltä mennyt. Ja nyt hän on — — nyt hän on — —
Huora!
Älähtäen hypähti hän lattialle, ja jäi suu ja silmät auki kuuntelemaan.
Mitään ei kuulunut.
Hän avasi hiljaa oven porstuaan, hiipi porstuan ovelle ja avasi senkin. Pysähtyi taas kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Halkoliiterin oviaukko vain ammotti siellä mustana kuin pohjaton kita.
Kuin varas pujahti Sanna tuvan ja ruokapuodin välistä pienestä veräjästä, hiipi kuulumattomin askelin tuvan päädyitse vievää polkua. Tuli pienelle puusillalle, siitä jyväaitan eteen ja siitä molemmin puolin aidattua kapeaa polkua saunan luo. Saunan nurkkaan kiinnitetty vasikkahaan veräjä oli auki ja Sanna läksi korkean jokitörmän suojassa juoksemaan yön pimeässä kumeasti kohisevaa koskea kohti.
* * * * *
Puolen yön aikaan tuli hän takaisin väsyneenä ja vaivautuneena. Meni talliin ja siellä irroitti nuoraisen riimunvarren soimen syrjästä. Riimunvarsi kädessä tuli porstuaan ja lukitsi oven. Kamariin tultuaan veti oven lukkoon perässään ja aikoi juuri kumartua kirstuaan avaamaan, kun sängystä kuului aivan kuin siellä olisi joku kähminyt. Äkkiä oli Sanna seisaallaan. — Missä sä näin kauan olet ollut? kuului sängystä Jussin uninen ääni.
Kuin kissa hyökkäsi Sanna sinne, tarttui Jussin kaulukseen ja ennenkuin Jussi ehti edes kieltään huiskauttaa, oli hän porstuan lattialla nelinkontin. Lattialle pudonneen lakin potkaisi Sanna menemään Jussin perään, koetteli, oliko avain poissa porstuan puolelta, ja veti jälleen oven lukkoon. Astui jo pari askelta poispäin, mutta kääntyi jälleen ja kiersi varmuuslukonkin kiinni.